Tässä sitä mennään…

Syyskuussa 2012 jäin kehityspäällikön tehtävästä sairauslomalle. Lääkärireissun jälkeen kävin kiireesti ilmoittamassa tilanteen. Hatarat muistikuvat on viimeisestä työpaikalla laitetusta viestistä, mutta jotain tämäntyyppistä se oli: ”Pahoittelut. Joudun jäämään sairauslomalle. Palaan asiaan heti, kun tulen takaisin. Ei tässä varmaan kauan kestä.”

Enpä paljon enemmän väärässä olisi voinut olla. Sairausloma kesti 9 kuukautta enkä takaisin enää mennyt.

Mitäs kaikkea viidessä vuodessa sitten saa aikaiseksi?

  • Työuupumus ja vaikea masennus. Sairastamista ja terapiaa (1 vuotta + toipilasaikaa tämän jälkeen n. 2-3 vuotta).
  • Opintovapaa. Painoviestinnän perustutkinto (2 vuotta).
  • Kirjan kirjoitus, painaminen, julkaisu ja myynti. Toinen painos painon kautta. Jälleenmyyntiä 3 kaupassa. E-kirjan julkaisu.
  • Päätös perustaa yritys ja jäädä pois töistä.
  • Yrityksen perustaminen ja kaikki siihen liittyvä 5/2015 alkaen. Yrityksen työt.
  • Graafisen puolen osaamisen kasvatus töiden kautta. Hyvä yhteistyökumppani opiskeluaikaisesta kaverista.
  • Helmihurahdus. Koko ketju materiaalien opiskelusta, tekemisestä, suunnittelusta, hinnoittelusta, myynnistä ties mihin saakka. Työpajoja. Myyntitapahtumia turuilla ja toreilla. Uusia ihmisiä. Osallistumista Pop Up -kauppaan jne. Elnan kanssa kaveraaminen (miehen mummon 50-luvun ompelukone). Työpiste on muutanut ainakin 5 kertaa.
  • Musiikkialan opiskelu ja manageeraus. Bändin ihmiset ja tekeminen, äänitysprosessin ymmärrys, julkaisuprosessi, keikkamyynti, rahan liikkuminen ja läpinäkyvyyden tärkeys, Teosto ja Gramex, tapahtumajärjestäminen, radiokenttä, viestintä, tapa toimia bändissä (on muuten aika erilaista hommaa kuin organisaatioissa, joissa ihmisillä on määrätty paikka ja asema) jne. E Street Punksin kanssa olen saanut asioita opetella. On luettu kirjoja, katsottu elokuvia, haastatteluja ja hillitön määrä kahlattu sirpaletietoa googlessa, jotta on voinut muodostaa oman käsityksensä ja perustella näkemyksensä. Välillä kinatakin mikä on oikea etenemistapa ja yhdessä löytää fiksuja etenemistapoja. Ja nyt hommaa aloitellaan myös The Hel-Gatorsin kanssa – epäilemättä tekeminen ja alue muotoutuu ihan toiseksi kuin E Street Punksin kanssa. Keikkamyynnissä on lisäksi Redhill Rats.
  • Valokuvauslinja (1 vuotta). Ensimmäisellä kuvausreissulla Marttojen tilaisuudessa sain kuvata presidentti Tarja Halosta. Valokuvanäyttely Kaapelitehtaalla osana Oma tila -lopputyönäyttelyä ja 5 kirjastossa. Kuvia otettu järkkärillä n. 10.000 eli sen verran, että pää on viimeisen parin tuhannen kuvan aikaan alkanut tiukasti sanoa: ”Mitäs oikeastaan haluan kuvata?”

Firman tilanne

Pienyrittäjän elämä ei ole ihan helppoa. Kun on yhtäkkiä yrityksessä toimitusjohtaja, markkinointipäällikkö, talouspäällikkö, myyntipäällikkö, ostaja, kirjanpitäjä, suunnittelija, siivooja ja ties mitä, niin kyllähän se identiteetin löytyminen ottaa aikaa. Etenkin, jos yleinen ilmapiiri alan töistä on sellainen ettei työstä haluttaisi käypää hintaa maksaa ja kilpailu on kova.

Ihminen on inhimillinen olento ja asioiden oppiminen vie aikaa. Yrittäjän identiteetti ei tule y-tunnuksella vaan siihen on opittava. On myös luonnollista lannistua välillä ja ottaa uudet vauhdit, jos homma ei etene suotuisasti. Ei sitä turhaan sanota, että ensimmäiset 3 vuotta on yrityksen kriittiset vuodet ja moni joutuu kuoleman laaksoon, jossa otetaan ihan tosissaan mittaa. On keksittävä toimenpiteet asiakasvirran kasvuun ja vaihdettava tarvittaessa jopa toimialaa, jos aikoo selviytyä. Jopa puolet kaikista uusista yrityksistä päättää toimintansa 5 vuoden kuluessa (lähde).

Oma alani on kaikilta osin haasteellinen. Käsitöissä tuonti Kiinasta ja harrastajat pitävät hinnat alhaalla. Myyntipaikat ovat suhteessa maksukykyyn valtavan hintaisia. Esimerkiksi joulumyyjäisten muutaman päivän pöytäpaikka saattaa maksaa 1000 euroa ja myynnistä ei ole takeita. Ei ole tavatonta, että seisot myyntipöydän takana päivätolkulla valmisteluista puhumattakaan ja loppujen lopuksi et saa edes paikkamaksun verran myytyä. Käsitöiden suunnittelu ja tekeminen vie aikaa, materiaalit maksaa ja jotain pitäisi jäädä, jos työkseen meinaa tehdä. Musiikkialalla on menossa kova murros eikä ansaintalogiikka ole kunnossa. Artisti maksaa -sanonta on totista totta lukuunottamatta kotitalousnimiä, jotka täyttävät konserttisalit ja festarit. Pienemmillä nimillä hommaa tehdään rakkaudesta lajiin ja intohimolla eikä euron kuvat silmissä kiilu – sama tyyli on manageriportaassa ainakin tässä osoitteessa. Keikoilla käynti ei ole kovasti huudossa. Bändeillä on täysi työ kilpailla kotisohvien kanssa eikä pienten bändien keikkojen lippuhinnat ole viimeiseen 20 vuoteen juuri nousseet – kulut sen sijaan on. Graafisen suunnittelun ja sisällöntuotannon kohderyhmäni on ollut alusta lähtien pienet yritykset. Tarkoitus oli keksiä edullisempia ja yksinkertaisempia tapoja tehdä ns. ”pakolliset asiat” – nettisivut ja muut. Yllätti ettei edes niihin edullisimpiin palveluihin ole maksukykyä. Aika usein esim. 20 tunnin työstä oltaisiin valmiita maksamaan 200 euroa sis. alv. kun alan keskitasoa oleva tuntihintani on 57 €/h + alv. Tarjouksia on tullut kirjoitettua – aika harva niistä toteutukseen asti päätyy.

Koenko epäonnistuneeni? En. Olin yritystä perustaessa turvannut selustani niin, että 2-3 vuotta voin toimia vaikken rahaa pystyisi nostamaan elämiseen. Olennaista oli pystyä ainakin firman menot kustantamaan. Tosin kuvittelin olevani niin kova luu, että firma alkaisi elättää 2 vuoden jälkeen. En ollut. Kulut on pääosin kuitattu – YEL on laitettu minimitasolle. Palkkaa ei ole nostettu ja huolta on myös eläkekertymästä. Töitä on tehty valtavasti ja osaamista kasvatettu.

Mitäs nyt?

Sain joulun alla työtarjouksen vanhasta työpaikastani ja neuvottelujen seurauksena omaksi yllätykseksenikin menen kevääksi osa-aikaisesti kehityshommiin. Määräaikaisella ja osa-aikaisella pestillä varmistan ettei työ imaise liikaa mukaansa. Se myös mahdollistaa firman hommien sujuvan hoitamisen järkevällä kuormituksella. Säännöllinen palkka antaa tekohengitystä ja lisäaikaa firman identiteetin kirkastamiseen. Kaikenlaista on suunnitteilla.

Tässä ollaan ns. jännän äärellä. Työt alkaa maanantaina ja olo on vähintäänkin kaksijakoinen. Helppo pesti ei ole edessä. Työuupumus ja vanhat kokemukset kummittelee olkapäällä. Toisaalta. Asia kerrallaan ja päivä kerrallaan. Nehän on vaan hoidettavia asioita. Parhaani teen, se saa luvan riittää. Ja mikä parasta. Jokaisesta tehdystä työtunnista saa liksaa. Palkan kolahdus tilille mahtaa tuntua oudolta. Luksukselta. Sitä odotellessa…

Itsensä ruoskimisen jalo taito

Tässä sitä ollaan. Kaikki maailman aika on käytettävissä. Voisi pohtia, suunnitella, värkätä, veivata ja vatkata. Viedä omaa kaikkien aikojen tärkeintä konkretisoitunutta unelmaa, omaa firmaa eli Pliideä eteenpäin. Tehdä siitä juuri sellainen, mitä on vuosien saatossa miettinyt. Konkretisoida asioita ja alkaa tekemään. Auttaa pieniä yrityksiä kohtuullisella hinnalla, että he taas pääsisivät omissa asioissaan eteenpäin. Hyvää kiertämään. Itsekin saisi asioiden edettyä uutta intoa, energiaa ja tulostakin alkaisi pikkuhiljaa tulla.

Ja mitä minä teen? Luen kirjaa, silitän kissaa, uin, nukun päiväunia, hoitelen asioita, joista ei saa rahaa, teen jotain pikkuhommia, helmiasioissa aktivoidun (mutta herrajestas vähän vaan – eihän sitä nyt paljoa, kun sieltähän voi tulla vaikka euro)… Teen siis kaikkea mahdollista muuta, mutta en pistä tikkua ristiin markkinoinnin tai minkään muunkaan oikeasti tärkeän asian eteen. Odottelen mieluummin, jos joku ottaisi yhteyttä ja haluaisi vaikka nettisivut, flyerin tai logon. Tai vaikka kustantamosta otettaisiin yhteyttä ja haluaisivat kirjani. Tai jotain… Tiedän erittäin hyvin, että harvemmin kukaan tulee kotoa hakemaan. Silti. Istun. Surffaan netissä ja kulutan aikaa kaikin tavoin ettei tarvitsisi ottaa härkää sarvista.

Järjetöntä, sanoisin. Ja sanonkin. Toisaalta naurattaa. En olisi uskonut löytäväni itseäni tästä tilanteesta – ainakaan näin pian. Ja samaan hengenvetoon naurattaa lisää. Loppuunpalamisen parasta antia on ymmärrys siitä kuinka vähän oikeastaan itseään tuntee tai mieltään voi hallita. Olen sairastuttaneita käytösmalleja purkanut elämän innolla monta vuotta ja nyt kun olen päässyt hommassa alkuun, ihmettelen, kun ei enää vanhalla tavalla hommat etenekään. Fiksua? 🙂

Henkilökohtaisesti isoin asia on ollut suorituskeskeisyys. ”Istumalla ei valmista tule!”, ”Kyllä se asia siitä aukeaa, kun alkaa tekemään!”, ”En luovuta ennen kuin sydänkäyrä on suora!”, ”No eihän yks xxx voi noin vaikea olla, annahan kun katson.”, ”Kyllähän tuonkin tuosta samoilla tulilla tekee – onpahan pois huomiselta” jne. Nämä kiltit lausahdukset on vielä ihan kivoja, mutta jossain kohti ne muuttuu itseruoskinnaksi ja sättimiseksi: ”Etkö nyt tuotakaan saanut aikaiseksi?”, ”Mitä ihmeen räpellystä tämä on?” jne. Tiedättehän mitä tapahtuu, kun joku sanoo jotain ikävää/moittii – oli se ansaittua tai ei. Sitä miettii välillä päivätolkulla ja fiilis on vähintäänkin matala. Mieti tilanne, jossa ihan itse teet samaa 24/7 pään sisäisesti etkä ollenkaan ymmärrä tekeväsi niin. Kaikesta tekemisestä tulee moite ja mikään ei ole riittävästi (luonnollisesti ulkopuolelta tullut positiivinen palaute ei uppoa – negatiivisen palautteen voima kun on paljon suurempi). Efekti on ihan sama. Fiilis on matalalla ja tuntee itsensä arvottomaksi, ehkä jopa vielä arvottomammaksi, koska itseään vastaan ei koskaan puolustaudu. Se on melko raakaa peliä.

Hioin oman moite/piiska -yhdistelmän huippuunsa ja nyt olen yrittänyt laittaa sen laatikkoon odottelemaan huonompia aikoja (puolestani saa kyllä hautautua turhakevälineistöön lopullisesti). Esimerkiksi ensimmäisen kerran tänä vuonna olen koko kuntouintihistoriassani uinut niin, etten mittaa matkaa enkä aikaa enkä varsinkaan ui verenmaku suussa. Uin silleen, että on mukavaa. Usein olen muualla kuin nopeiden uimareiden radalla, eikä se ole mikään kynnyskysymys. Olen tästä vähintäänkin ylpeä! Ennenhän hitaampien rata tarkoitti ”Oot sitten kunnonkin päästänyt romahtamaan, kun et pysy enää omalla radallakaan” -ajatusta ja hei oikeesti, uin rintaa, kun muut ui siinä radalla vapaata… Oli joskus niitäkin aikoja, kun kävin 3 kertaa päivässä uimassa. Vuorotteluvapaakesänä pyöräilin yli 1000 km, uin ja juoksin. Noh. Paljon. Puuh. Ei ole ikävä noita aikoja.

Ja tämän vuodatushan sai alkunsa siitä, että ärsyttää, kun mitään ei saa aikaiseksi. Herää kysymys, että kuinkas pitkälle asiassa taas on päästykään? Alkukesästä tavoitteeni oli, että elokuun aikana aloitan yrityksen parissa tosissani, kun Suomi herää loman jälkeen ja ponnistelut kantavat paremmin hedelmää. Ja nythän on jopa 6.8.2015. Enkä ole edes aloittanut? No hui kauhea. 😀 Taidan käydä hakemassa vähän järeämmän lukon moite-piiskalaatikkooni ja ottaa piruuttanikin reilun viikon jatkoloman, kun kerran lämminkin tuli eikä mulla ihan oikeasti ole mikään kiire eikä paine yhtään minkään asian kanssa. Siedätyshoitoa siis…

Ja päässä naputtaa jo nyt: ”Niin sitä vaan itselle selitetään jatkoloma, vaikka kuinka paljon olis töitä tehtävänä.” Taitaa tulla pitkä viikko. Pitäkää peukkuja!

STOP