Elämän sivu kääntyy

Toukokuun aikana pitkään valmisteltu elämänmuutos vihdoin tapahtuu. Reilu 17 vuotta finanssialalla jää historiaan. Valmistun ulkoasuntoteuttajaksi. Perustan yrityksen. Pääsen vihdoin ja viimein toteuttamaan unelmaani. WUHUU!

Asiat ovat ratkenneet paremmin kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Töitä, valmisteluja ja reippaita ratkaisuja se toki on vaatinut. Lisäksi on tarvittu onnea, ihania ihmisiä ja tukea. Varmuutta ja turvaa ei ennakkovalmisteluilla saa ja sekös se pikkupirulaista epäilijää pään sisällä ruokkii. Elämä kuitenkin kantaa. Aina. Ja asiat ratkeavat niin kuin niiden kuuluukin. Kaiken lisäksi yleensä on olemassa sellaisia ratkaisuja, mitä ei uskaltanut hurjimmissa unelmissakaan toivoa. Sitä ei voi kun ihmetellä mitä kaikkea alkaa tapahtua, kun antaa elämälle mahdollisuuden.

Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että kyllähän tämä kaikki hirvittää aika ajoin edelleen. Onneksi nyt on jo suurimmat ratkaisut tehty eikä voi muuta kuin jälkiviisastella niin hyvässä kuin pahassakin. Tämän hetkinen fiilis on melkoista leijuntaa. En muistanut tällaista keveyttä olevankaan. Ja hyvänen aika tätä energiabuustia – tällähän tekee päivässä viikon hommat… Hartioilta on hävinnyt valtava painolasti. Pituutta on tullut ”metritolkulla” lisää ja saattaisi olla viisasta harkita palloa jalkaan ulkona liikkuessa ettei vahingossa lähde tuulen mukaan. Sydän sanoo, että oikealla tiellä olen eikä faktatkaan mitenkään huonolta näytä.

Jos nyt saisin lähettää terveiset vuorotteluvapaalle jäävälle Riikalle, niin sanoisin: ”Selvitä mitä haluat, usko itseesi ja pistä tuulemaan. Sitä varten elämä on.”

Yksin en olisi pärjännyt ja jaksanut viedä koko rumbaa läpi. Kiitos Mikko, kun tulit elämääni ja olet ollut tukena kaikki vaikeatkin ajat. Rakastan sinua! Kiitos myös maailman paras äiti. Sinulle olen soittanut, kun olen tarvinnut mielenrauhaa ja tasapainoa. Viisaat neuvot ja tuki juuri oikeaan aikaan on parasta. Olet tärkeä!

Kiitos myös kaikki tuttavat, kaverit ja ystävät. Joskus pieni ajatustenvaihto voi poikia suuriakin asioita. Esimerkiksi pari vuotta sitten näin unen kesäaikaan. Joulupukki tipahti rosollisaaviin ja parta värjääntyi punajuuresta. Sen verran hauska uni oli, että kirjoitin siitä Facebook-päivityksen. Teija kirjoitti kommentin, että sinun pitäisi kirjoittaa lastenkirja. ”Enhän minä nyt mikään kirjailija ole” -ajatuksen saattelemana unohdin asian, mutta korvan taakse asia selvästi jäi. Tammikuussa päätin koulun lopputyönä kirjoittaa kirjan. Nyt olen kirjoittanut, kuvittanut, taittanut, kustantanut ja käsityönä viittä vaille painanut lastenkirjan, jonka nimi on Joulukalenteri: Pukin partapulma. 100 kappaleen numeroitu painos. Juonen voitte arvata. 🙂

Starttirahakäsittelijän tapaaminen

Näyttää olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, että yrityksen perustamiseen liittyvien keskustelujen ympärillä on tapetilla aina jotain isompaa ja valmistautuminen menee hatelikkoon. Niin nytkin. Käynnissä olevat YT-neuvottelut ja niihin liittyvä keskustelu edellisenä päivänä työpaikalla teki tepposet ja menin starttirahakäsittelijän kanssa juttelemaan aika tavalla valmistautumatta.

Olin laittanut käsittelyyn etukäteen starttirahahakemuksen sekä päivitetyn liiketoimintasuunnitelman, joiden perusteella aika käsittelijälle varattiin. Vein mukana käsittelijän pyytämät liitteet: verovelkatodistuksen, työsopimuksen ja opintotodistuksen. Yritysneuvoja oli toimittanut lausuntonsa starttirahakäsittelijälle.

Miellyttävän oloinen herra tuli hakemaan minut aulasta huoneeseen, jonne oli juuri muuttanut. Heti kärkeen kerroin käynnissä olevista YT-neuvotteluista ja että olen irtisanomisuhan alla. Käytiin liiketoimintasuunnitelma keskustellen läpi. Suunnitelma oli niin pitkällä, ettei kovinkaan montaa kysymystä käsittelijällä ollut. Sen sijaan sain oikein hyviä käyttökelpoisia vinkkejä, joita en ollut tullut ajatelleeksi. Olin tästä vähintäänkin hämmästynyt ja erittäin iloinen.

Käsittelijä kertoi myös luovan alan yhden hengen yritysten kompastuskivistä. Yleensä myyntityö jää tekemättä eikä riittävää asiakaskuntaa löydy. Katsoi minua hetken ja pilke silmäkulmassa sanoi, että kohdallani ei ole ollenkaan huolissaan myyntityöstä – enemmänkin jaksamisesta pitää pitää huolta. Hän totesi myös, että selvästikin tunnun tietävän mitä olen tekemässä ja hyvin realistiselta suunnitelmat näyttävät. Tämä tuntui hyvältä. Uuden kynnyksellä kun on aina epävarma olo, vaikka kuinka olisi asiat valmistellut. Käsittelijä kertoi starttirahan edellytyksien täyttyvän heittämällä: riittävästi osaamista, koulutusta, työkokemusta, riittävät valmiudet yrittäjäksi ja liiketoimintasuunnitelma näyttää kannattavalta. Toki virallinen käsittely tehdään, kun tiedetään YT-neuvotteluiden lopputulos. Esimerkiksi mahdollinen irtisanomisajanpalkka vaikuttaa niin, että en siltä ajalta todennäköisesti ole oikeutettu starttirahaan. Sovittiin, että ilmoittelen, kun tilanne selviää.

Lähdin hyvillä mielin ja toiveikkaana aurinkoisessa kevätsäässä polkemaan kotia kohti. Erittäin onnistunut keskustelu ja päässä ajatus: ”Kävi miten kävi, niin hyvin käy ja yrityksen laitan pystyyn”.

Saisinko kenkää, kiitos!

Elämä on siitä kummallista, että koskaan ei tiedä, mitä on kulman takana. Tämän hetkinen suurin toiveeni on saada YT-neuvotteluissa kenkää. Ihan aikuisten oikeasti.

Pitkä tie on kuljettu. Viitisen vuotta sitten vietin ylipitkää kesälomaa ja viimeisellä viikolla tiesin, että en yksinkertaisesti jaksa sitä työtahtia jouluun saakka. Pelottavaa. Hain ja pääsin mutkien kautta syksyllä vuoden vuorotteluvapaalle, josta nukuin käytännössä puolet. Sitten takaisin töihin. Korjasin ajankäyttöäni ja suhdetta työhön muutenkin. Parin kuukauden päästä uni- ja muistihäiriöitä, silleen reilulla kädellä. Kävelin itseni perässä asiassa kuin asiassa, kun sattui ja tapahtui kaikenlaista enkä voinut yhtään luottaa tekemisiini.

Vuoden rimpuilin. 2 uutta työtä, 4 uutta laajaa vastuualuetta ja 5 esimiestä, organisaatiouudistuksista puhumattakaan. Fyysisiä oireita oli paljon ja kävin ”vikalistan” kanssa lääkärissä. Ei apua. Kaikki flunssat tarttuivat. Jossain vaiheessa menin lääkäriin selvittämään siskoni pyynnöstä suvussa paljastunutta sairautta, joka oli perinnöllinen. Omat oireeni kun täsmäsivät monelta osin siihen. Lääkäri otti verikokeet eikä onneksi mitään löytynyt, mutta jatkettiin oireista puhumista. Tein elämäni ensimmäisen masennustestin ja lääkäri passitti työterveyspsykologille. Tarjosi lääkkeitäkin, jotka ei luonnollisesti silloin kelvanneet.

Työterveyspsykologin juttusilla koko karmea totuus paljastui. Juttelin tunnin ja viimeisen vartin aikana katsottiin taulukkoa, missä näkyi erilaisia ilmaisuja: miten terve ihminen puhuu, miten uupunut ihminen puhuu, miten masentunut ihminen puhuu. Siinä penkissä totuus paljastui. Tajusin, että puhuin huonoimmassa jamassa olevan kieltä. Itselle selittämäni ”Jos en kohta muuta suuntaa, sairastun vakavasti” oli muuttunut todeksi jo vuosia sitten. Olin huijannut itseäni viimeisen päälle suvereenisti. Toki kaikkia muitakin. En tiennyt yhtään kuka olin. Tämä oivallus pisti polvilleen. En uskaltanut mennä ulos. Jos päivän aikana pääsin suihkuun, niin se oli saavutus. Kauppareissut pelottivat. En pystynyt puhumaan puhelimessa. Telkkaria ei voinut laittaa päälle. Kirjoja tai lehtiä ei pystynyt lukemaan. Keskittymiskyky oli aivan nolla. Saatoin istua päivän tuolissa ja tuijottaa seinään. Itkin kuin Niagara.

Tilanteen selvittyä oli pari tapaamista työterveyspsykologin kanssa, jotka näin jälkikäteen tuntuu surkuhupaisilta. Käytiin tilanteita läpi työmaailmassa, miten voisi asioita tehdä toisin. Keskusteluissa ei ollut päätä eikä häntää, ja ne vain ahdistivat lisää. Tilanne oli paljon vakavampi. Lääkäriltä pyysin kaikkea mahdollista apua ja sain pillerin poikineen, joista sain sivuoireita mm. hajuaisti hävisi, päätä särki kolmisen tuntia joka päivä, tuntui kuin jalat olisivat menneet polvia myöten asfaltiin kävellessä. Lääkkeet vaihdettiin, mutta ei sekään yksinkertaista ollut. Jostain ihmeen syystä pystyin kuitenkin sykäyksittäin yllättävänkin pontevasti hoitamaan asioita. Sain selvitettyä, että tehokkain tapa masennuksen hoitoon on lääkehoito ja psykoterapia. Jos sillä voi pään saada järjestykseen, niin sitä mulle ja äkkiä, ajattelin.

Ottaen huomioon tilanteeni, niin vieläkin ihmettelen miten sain asiat järjestymään. Melkoisen kierroksen keskusteluineen, lääkärikäynteineen ja paperisotineen se vaati, mutta lopulta 5 kuukautta romahduksesta pääsin aloittamaan Kelan tukeman psykoterapian. Sitouduin menemään terapiaan 2 kertaa viikossa vuoden ajan. Siitä ei lipsuttaisi. Uskokaa tai älkää, puhuminen helpottaa. Ero ammattilaisen kanssa puhumisessa on, että ammattilainen ei sano mitä sinun pitäisi tehdä – ystäviltä ja tuttavilta saa aina hyviä tai vähemmän hyviä neuvoja. Puhut niin kauan, että löydät ratkaisut. Ja minähän puhuin. Palikka kerrallaan asiat alkoivat mennä järjestykseen. Hauska nyanssi sairastamisessa oli se, että en osannut enää kelloa, eikä terapeutilla ollut odotushuonetta. Kerrankin menin muka oikeaan aikaan paikalle ja olin yli puoli tuntia etukäteen. Julmettu pakkanen. Kävelin Töölössä vimmalla etten olisi jäätynyt pystyyn. Monta kertaa tunsi itsensä vähintäänkin idiootiksi. Olinhan sentään projektipäällikkönä ollut tunnettu tiukoista aikatauluista, josta pidettiin oikeasti kiinni aina, jos se oli suinkin mahdollista.

Sairasloma jatkui ja jatkui. Välillä mentiin takapakkia oikein huolella ja sitten taas oli hyviä päiviä. Muistan kerran, kun terapeutille kerroin etten voi enää jatkaa työssäni, vaikka se kuinka olisi hyväpalkkaista, asema on arvostettu ja työnantaja on hyvä. Terapeutti sanoi, että: ”Niin. Sitä voi miettiä, että onko sitä sairas vai terve, kun alkaa näkemään asiat niin kuin ne on.” Yhtenä päivänä alkukesästä, kun puut olivat vielä hiirenkorvilla, menin taas terapiaan. Katsoin puita ja tajusin, että hetkinen. Minähän näen kirkkaasti. Sumu oli hävinnyt!

Olin kevään aikana tulevaisuutta pyrkinyt järjestämään. Kävin ammatinvalintapsykologilla, pohdin asioita, hain kouluun ja pääsin. Tarkoituksena oli laajentaa omaa osaamista niin, että pystyisin perustamaan pääasiassa pieniä yhden hengen yrityksiä jeesaavan yrityksen, jos siinä olisi järkeä ja saisin pari vuotta lisäaikaa toipumiseen opintovapaan turvin.

Nyt ollaan tässä, totuuden hetkellä. Opiskelut loppuu ja pitää perustaa yritys tai mennä töihin. Koska vuorotteluvapaa, sairastaminen ja opintovapaa eivät nyt tuloja mitenkään lisää, on taloudelliset asiat suurennuslasin alla ja vahvasti faktalta näyttää se, että pystyn perustamaan yritykseni kesällä, jos saan kenkää.

On hullua, että kiitän nyt sairastumistani. Olen terve, jos nyt niin voi kenestäkään tossunkuluttajasta sanoa. Katsottiin viime viikolla kotosalla oikein Tähdet Tähdet -ohjelma telkkarista ja kirjoja luen aina, kun ennätän. Olen tasapainoisempi ja uskallan tavoitella unelmiani. Minulla ei ole enää ”En osaa, En riitä, En pysty, En jaksa, Ei siitäkään mitään tule” -rajoitteita. Työn alla on mm. lasten satukirja, joka on parasta aikaa oikoluettavana ja kuvittaminen alkaa tänään. Olisin nauranut kippurassa, jos joku olisi kertonut vaikka vuosi sitten, että tällaista toteutan. Muutama vuosi sitten en olisi uskaltanut siitä edes haaveilla. Ja on tässä kaikenlaista muutakin puhdetta…

Vaikka olen metritolkulla harpannut asioissa eteenpäin, joudun silti jatkuvasti käymään kamppailua itseni kanssa. Miten oikeasti voin edes ajatella jättäväni hyväpalkkaisen vakituisen työn arvostetussa firmassa? Entä jos en tulekaan toimeen? Entä jos oma firmani on täys floppi? Entä jos alkaa kaduttaa? Mitä ihmisetkin sanoo?

Heti, kun ajattelen asiaa, niin ymmärrän – olen suurten ja tärkeiden asioiden äärellä. Elämä on NYT. Vaihtaisinko 2 viikon ulkomaanmatkan koko vuoden ahdistukseen ja riittämättömyyden tunteeseen? Onko suuri kuukausipalkka ja asema niin tärkeä, että olen valmis sairastamaan kenties tulevaisuudessakin? Perimmäinen kysymys on: Uskallanko heittäytyä elämän vietäväksi?

Tässä kohtaa lähettäisin elämälle tämmöiset terveiset:

Vie sie,
mie vikisen.
Oo vievinäs väkisin,
mie tuun mielelläin.

Ja työnantajalle lähettäisin tämmöiset terveiset:

Voisinko saada kenkää,
niin saisin elämässä lentää.