Opit ensimmäisen valokuvanäyttelyn tekemisestä

Valmistuin TSL:n valokuvauslinjalta marraskuussa 2017 ja lopputyönä tehtiin yhteisvalokuvanäyttely Oma Tila Kaapelitehtaalle tammikuussa 2018. Kuten tapana on, mopo karkasi käsistä ja yhteisnäyttelyn lisäksi kuvani olivat esillä 5 kirjastossa 1-2/2018.

Mitäs vaikeaa valokuvanäyttelyn tekemisessä on? Sen kun ottaa kuvat, tulostaa/tulostuttaa ne ja ripustaa valittuun paikkaan… 🙂 Niinpä. Tähän kohtaan leveä ja äänekäs hymy, jota nauruksikin tituuleerataan.

Oma tila -valokuvanäyttely

20180121_174330
Oma tila -näyttely Jukka Male museo, Kaapelitehdas

Opiskeluiden alettua tammikuussa 2017 tiesin jo lopputyöaiheeni. E Street Punks. Bändin managerina intoa, halua ja tarvetta valokuviin oli. Mikäs sen näppärämpää kuin kuvata kaikkialla. Niinpä kuvasin bändiä niin treeneissä, studiolla ja keikoillakin. Bändi oli innolla mukana. Olipa meillä oikein kunnon promokuvasessiokin. Pidin matkan varrella huolta, että saisin näyttelyyn yhden kunnon keikkakuvan, jossa näkyisi koko bändi. Ja tähän tuli tasan yksi tilaisuus. Syyskuussa Tavastialla. Vaikkei kuva teknisesti olekaan mikään megaluokan suoritus, niin kuva on kelpo otos.

Kun näyttelyyn alettiin tosissaan valmistautua syksyllä 2017, aloin perkaamaan kuvia. 1600 kohtuullisen kelvollista otosta, josta oli jo huonot kuvat pois. Siitä sitten valitsemaan. Aikani kuvia plärättyäni aloin ymmärtää kuinka vaikea savotta on kyseessä.

Hain kuviin lähestymiskulman:

  • Pääasiassa muita kuin keikkakuvia –> halusin näyttää niitä tilanteita, mitkä yleisölle ei yleensä näy
  • Aikuiset ihmiset tekee musiikkia innosta ja hauskuudesta –> rock’n’roll kliseet on aika useinkin kaukana
  • Kuvien pitää kertoa tarinansa ilman selityksiä
  • Jokaisella kuvalla on oltava tarinassa paikkansa

Paras tuki valokuvanäyttelyyn valmistautumiseen oli palkitun valokuvaaja Maija Tammen vierailu tunneilla. Hän sanoi muutaman vinkin, jotka jäivät päähän soimaan ja allekirjoitan nämä kaikki. Kiitos Maija!

  • Jos kuvat on vierekkäin, ihminen katsoo sitä tarinana.
  • Jos laitat kuvatekstin, niin sen pitää tuoda kuvaan lisää. Esim. jos sinulla on kuva järvestä, niin älä laita: ”XXjärvi ja päivämäärä” – ei se ketään kiinnosta. Mutta jos kuva onkin kaunis kuva järvestä ja kuvatekstissä kerrot, että se on Euroopan saastunein järvi, niin silloin siinä on lisäarvoa.
  • Kun kuvia valitsee, niin ulkopuoliset ihmiset näkee pelkän kuvan. Sinä itse olet kuvaajana mukana kuvien synnyssä ja sinulla on tunneside niihin. Et todennäköisesti sen vuoksi osaa valita parhaita ja koskettavimpia kuvia. Kysy siksi mielipidettä ulkopuolisilta.

Istuin kuvien kanssa pari päivää koneella ja käsittelin ne mustavalkeiksi (olin jo aikaisemmin päättänyt musta-valkeasta lähestymisestä). Kollegan kanssa konttorilla tulostettiin kuvat A5 koossa + A3 koossa pääkuvat – ne oli selvät. Kuvissa oli monen monta ylimääräistä vielä. Tarkoitus oli konkreettisesti pöydällä pyörittää kuvia ja katsoa mistä tulisi järkevä tarina. Kun olin tyytyväinen, vein kuvat koululle ”tuomiolle” ja sain muutamia selviä parannuksia kuvasarjaan.

Mietin kuvasarjalle nimeä. Vaikka en halunnut kuviin esittelytekstiä, niin nimi pitäisi olla. Ja Maijan innoittamana nimen pitäisi olla jollain tapaa pysäyttävä. Bändin kanssa oli taas jotain höpisty whatsapissa. Jotain asiaan kuulumatonta mitä todennäköisimmin. Teemu, lentävien lauseiden erityismies, siteerasi jossain kohti Lemmyä: ”If you think you are too old to rock’n’roll then you are.” En enää sen enemmän muista asiayhteyttä, mutta lausahdus alkoi ponnahdella taajaan mieleen. Olisiko siitä näyttelyn nimeksi? Minusta olisi. Pysäyttäisi miettimään. Kysyin asiaa bändiltä eikä vastalauseita tullut – eipä niitä yleensä muutenkaan tule, parannuksia vaan.

Kuvien määrä oli opiskelijakollegoihin nähden aika runsas. 9 kpl A5 kokoista kuvaa ja 2 kpl A3 kokoista kuvaa. 11 kuvaa, kun näyttelyssä useimmilla oli 3-5 kuvaa. Koululla oltiin puhuttu kapalevyripustuksesta ja osa esitti, että kaikkien pitäisi ripustaa yhdenmukaisuuden nimissä samalla tavoin. Onneksi opettajat ottivat kantaa, että kaikki saa tehdä miten parhaaksi näkevät. Yhdenmukaisuus tehdään nimitarralla. Olin omien kuvien kanssa ollut alusta asti sitä mieltä, että napakka paperi ja kuvat seinälle sellaisenaan. Pyykkipoikaripustus kruunaisi koko homman, koska se nyt vaan on enemmän kuin passeli ajatus DIY-musahommiin. Lisäksi pienyrittäjän minibudjetilla ei ollut vara mihinkään suurempaan kustannukseen.

Teetin kuvat kuvajainen.fi:ssä, joka on järkevänhintainen valokuvaamo Kalliossa. Kustannus vähän alle 90 €. Ammattitaitoinen kaveri esitteli erilaisia paperilaatuja, kun sattui olemaan aikaa. Sain kuvat kelpo laatikossa eikä räntäsade paljon haitannut, kun tallustin valmiiden kuvien kanssa metrolle.

Rikhardinkadun, Tapiolan ja Sellon kirjasto

20171226_191827
Ensimmäinen tulostus valokuvaprintterillä. Se toimii sittenkin!
20180107_123518
Ilmoitustaulu Rikhardinkadun kirjastossa. Aika komiaa olla LUX:in vieressä.
20180103_132108
Rikhardinkadun kirjasto. Matkalla dekkarihyllylle…
20180104_143903
Tapiolan kirjasto
20180104_125222
Sellon kirjasto

Rikhardinkadun, Tapiolan ja Sellon kirjaston valokuvat olivat täysin samat kuin Kaapelitehtaalla. Niihin tein lisäksi esittelytekstin, joka oli myös sähköisesti annettu kirjastoille nettisivu/facebook -tiedotusta varten.

Kirjastoihin näyttelyyn pääsy oli helppoa. Olin E Street Punksille ollut järjestämässä 2017 kirjastokiertueen, jossa bändi soitti maksutta. Otin yhteyttä kirjastokiertuekirjastoihin ja kerroin valokuvanäyttelystä, että kuvat on pääasiassa kirjastoista ja toisin näyttelyn mieluusti myös kirjastoihin. En tarvitsisi välttämättä virallista näyttelytilaa. Vain min. 1,5 metriä leveän seinän, valaistus voisi olla semmoinen kuin on ja kuvat menee sellaisenaan seinään. Ehdotin aikataulua ja laitoin kuvat liitteeksi. Nopeasti tuli myöntäviä vastauksia. Lisänä Tapiola, johon mentäisiin tammikuussa 2018 soittamaan. Muutama kirjasto kieltäytyi johtuen pitkistä näyttelyjonoista.

Kuvat olivat näytteillä samaan aikaan Kaapelitehtaan kanssa ja tästähän tietysti tuli pienyrittäjän budjetille ongelma. Joulun korvilla sain ostettua A3 valokuvatulostimen eräältä graafiselta suunnittelijalta. Käytetty tulostin irtosi 130 €. Väripatruunat 50 € ja järkevä A3 paperi Clas Ohlsonilta 15 €/20 arkkia. Muutama kierros värejä ja paperia, niin kaikki näyttelyt ruksutettaisiin tällä. Ei se nyt ihan näin helposti mennyt. Tiedättehän printterit ja suttukuvat? Kuviin ostin kiinnitysvaihtoehdoiksi valkotarraa, nastoja ja nupisia yht 25 €.

Näiden näyttelyiden pystytyksessä ymmärsin jokseenkin selvästi, mikä merkitys on tilalla mihin kuvat ripustetaan. Sellossa kuvia oli aivan liian vähän näytteillä. Rikhardinkadulla kuvat oli liian piukassa eikä tarina enää kulkenut. Tapiolassa kuvat sai jokseenkin järkevästi näkyviin, mutta jos olisin tiennyt tilan ennakkoon, olisin tehnyt enemmän A3 kuvia.

Malmin ja Tikkurilan kirjasto

20180208_195010
Valokuvalottoa kotosalla Mimmi Sofia Kiffasen avustuksella. Hyvää yritettiin – priimaa pukkas tulemaan.
20180210_092211
Vieraskirja demonstraatio. Vähän epäilytti näyttääkö hautajaisten muistopöydältä.
20180210_151950
Malmin kirjasto
20180214_191118
Tikkurilan kirjaston musa-osasto

Kun Oma tila -näyttely Kaapelitehtaalla ja 3 kirjastonäyttelyä oli purettu, oli aika pureskella asiaa parisen viikkoa. Vetää henkeä ja miettiä mitä Malmille ja Tikkurilaan tehtäisiin.

Malmin kirjastossa sain ihan oikean näyttelytilan ja kuville oli tilaa huikeat 4,5 metriä. A3 kuvia mahtuisi kahteen riviin eli melkein 10 metriä tilaa. Kävin tilan katsomassa ennakkoon.

Oppi edellisistä näyttelyistä mukaan. Kuvat uudelleen valintaan ja kuinka ollakaan, kuviin nousi uusia kuvia. Toki suurin osa kuvista oli samoja. Käsittelin kuvat ja kävin ne tulostamassa valokuvaamossa kymppi koossa. Tiesin, että osaisin hahmottaa kuvat nyt paremmin. Kuvalottoa pöydällä. Tumma-vaalea, tumma-vaalea – mihin väliin pystykuvat? Katsotaanko liikaa samaan suuntaan? Kulkeeko tarina? Voiko laittaa salamakuvia vallitsevan valon lisäksi?

Malmilla mukana oli ensimmäistä kertaa vieraskirja. Jos valokuvanäyttelylle tulisi jatko-osia tai seuraajia, vieraskirja kulkisi mukana.

Tikkurilan kirjaston musaosastolla oli lattiaremontti ja viime hetkillä näyttely siirtyi muutamalla päivällä. Olin kuullut, että n. 15 metriä olisi tilaa, mutta A3 kuvia ei mahtuisi pystyyn. En ehtinyt käydä tilaan tutustumassa ja oletin, että hyllyt ovat hiukan erilaiset. Niinpä pystytyksessä sain raapia päätä ja lopulta otin vain toisen hyllyn käyttöön. Kuvat oli liian piukassa eikä siksi edukseen, mutta toiseen hyllyyn laitettuna kuvat eivät olisi riittäneet. Tällä siis mentiin ja ihan komea lopputuloshan siitä tuli.

Ja kuten kuvista näkyy, haastetta tulostusvaiheessa piisasi. Väreihin ilmaantui ongelmaa. Samaan aikaan loppui useampikin väri – enkä päässyt kiinni minkä värin ongelma oli kyseessä. Kuvat alkoivat auttamatta sinertää. Sen lisäksi Clas Ohlsonilta oli paperi loppu. Itse asiassa heidän keskusvarastoltaankin paperi loppui. Juoksentelin eräänä iltana 8 kauppaa ja yhdestä löysin 59 €/20 arkkia melkein yhtä hyvää A3 -paperia. Tulostusongelmien takia kuvien laatu ei ollut lähelläkään sitä, mitä pitäisi eikä ollut paperia, että olisin voinut väriongelman ratkoa. Toivoin kädet kyynerpäitä myöten ristissä, että sininen väri tulisi kaikkiin kuviin. Näyttelyssä sen voisi kuvitella olevan suunniteltua…

Niinpä Malmin kuvat on Clas Ohlsonin paperille ja hiukan sinertävät. Tikkurilan kuvat on taas Canonin eri tavalla kiiltävää paperia ja hiukan sinertävät (paperia on tasan yksi arkki jäljellä). Nyt kun näyttelyt on ohi ja paine on hellittänyt, niin järki luistaa sen verran, että väriongelma oli mitä todennäköisimmin punaisessa.

Yleisesti

Tiedotus tuli hoidettua oman blogini kautta, FB-sivuilla sekä esittelyteksti ja erillinen kuva kirjastoille viestittäväksi. FB-tapahtumaa en tästä tehnyt. En vieläkään tiedä olisiko pitänyt. Meillä oli yhteisnäyttelystä FB-tapahtuma enkä halunnut hämmentää asiaa omalla kilpailevalla tiedottamisella. Oma tila-näyttelyssä oli avajaiset, jonka vuoksi en omiin näyttelyihini avajaisia pitänyt. Olisi ehkä ollut viisasta olla näyttelyissä paikalla edes muutama tunti kertomassa asiasta lisää, niin olisi saanut pontta kirjastojen tiedottamiseen ja ehkäpä palautettakin.

Kokonaisuutena tämä oli erittäin hyvä kokemus. Nyt tiedän miten valokuvanäyttely tehdään. Kuvat otetaan, käsitellään, valitaan, tulostetaan ja ripustetaan. Ei siinä sen kummempaa. 😉

 

Valokuvanäyttely Kaapelitehtaalla ja viidessä kirjastossa

Työväen Sivistysliitto TSL:n valokuvauslinja huipentuu yhteiseen lopputyönäyttelyyn Kaapelitehtaalla Jukka Male -museossa 9. – 21.1.2018. Kaikille avoimet avajaiset on 9.1.2018 klo 18-21. Tilaisuudessa esiintyy akustisesti E Street Punks. Lue lisää tapahtumasta. Tervetuloa!

Riikka Koksun valokuvat kulkevat nimellä ”If you think you are too old to rock’n’roll then you are”. Kuvissa esiintyy E Street Punks, joka teki yhdeksän kirjastoa kattavan kirjastokiertueen vuonna 2017. Näyttelyn kuvista valtaosa on kirjastokiertueelta. E Street Punksin managerina Riikalla on erityisen läheinen suhde bändiin ja siksi kulisseihin kurkkaaminen on ollut mahdollista. Lue lisää estreetpunks.fi.

”Kun aletaan tehdä, niin tehdään kunnolla.” Niinpä Riikan kuvat ovat varsinaisen yhteisnäyttelyn lisäksi näytillä 5 kirjastossa.

Näyttelyaikataulu:   

  • 9. – 21.1.2018 Kaapelitehtaalla Jukka Male museossa
  • 8. – 28.1.2018 Rikhardinkadun, Sellon ja Tapiolan kirjastossa
  • 12. – 24.2.2018 Malmin kirjastossa (uudistettu näyttely)
  • 14. – 24.2.2018 Tikkurilan kirjastossa

Vapaa pääsy. Olet lämpimästi tervetullut!

Malmin kirjasto E Street Punks Riikka Koksu Valokuvanäyttely

Managerin hommat ja toteutunut toive

14.10.2017 Jussi Sydänmäen The Hel-Gators ja E Street Punks Golden Classics Bar & Cafessa. Tähän sarja sydämiä ja valtavaa tuuletusta.

Manageri järjestää keikan. Sou? Mitä ihmeellistä siinä nyt on? Asia suorastaan huutaa taustoitusta…

Historian havinaa

Mitä teini kasarin lopussa muka muuta tarvitsee kuin hyvän ystävän, livemusaa PK-hallilla, C-kasetin ja vaaleanpunaisen mankanritsan, jossa on äänitysmahdollisuus? Tätä kirjoittaessa päässä alkaa välittömästi soida laatuäänitys: ”Jerry koooot-kot-kot-kooot-kot-kot-kooo, dundundun, naks kertaa kaks (mankan nauhoituksen lopetus- ja aloitusääni), a-kirjaimen loppu, dududii dududii dududii, dudududududududu, pamauta nyt, pamauta nyt, pamauta pentua pesisstagalla, ou jee”. Jälkimmäistä biisiä äänitettäessä radiotoimittajan spiikki esittäjästä jäi pitkäksi aikaa hämärän peittoon. Eipä ollut nettiä mistä selvittää, harmitti. Kyllä se sitten myöhemmin selvisi. Ne Luumäet: Pamauta pentua.

Iisalmen PK-halli oli sellainen vanha perinteinen asbestilla kyllästetty kaariurheiluhalli, jossa perjantaisin esiintyi Suomen loistavimmat rocktähdet Popedasta Melroseen ja Peer Güntistä Eppu Normaaliin. Halli oli jaettu kahteen osaan. Kahvioon ja diskoon/lavaan. Siellä sitten tanssittiin ja katsottiin bändiä… Tapana oli kiertää hallia ympäri ja katsoa ketä on paikalla ja mitä tapahtuu. Haaveilla ehkä myös loppuillan hitaista koulunpihan ihastuksen kanssa. Pihalla juotiin pussikaljaa ja omppuviiniä. Puskapissaa, oksentelua, tappelua, järjestysmiesten ja poliisien pakoilua. Semmoista reipasta urheiluhenkeä siis.

teiniRiikkaYksinhuoltajaperheen vesana raha ei kasvanut puussa, joten vaihtoehdot oli pussikaljaa pihalla tai selvinpäin sisällä. Liput olivat siinä kasari-ysäritaitteessa 50 mk tuntumassa, joka oli juuri viikkorahan kokoinen summa ja meikäläisen vankka oikeustaju ei antanut periksi yrittää pummilla sisään. Siispä tiukka priorisointi. Vain oikeasti hyvät ja kiinnostavat bändit katsotaan. Tai jos pakkasta on -25 C. Tai jos joku saa muuten ylipuhuttua – aika usein sai.

Livekeikoilla tuli siis käytyä – paljon. Muistot ovat puuroutuneet, mutta muutama erityinen hetki on jäänyt mieleen.

  • Juliet Jonesin Sydän. Odoteltiin kaverin kanssa keikan alkua eturivissä. Alkoi kuulua aloitusnauha ja bändi tuli lavalle. Ehdin jo ihmetellä, että missäs se Eero on, kun joku koputtaa olkapäätä ja sanoo: ”Anteeksi, pääsisinkö tästä?” Eerohan se siinä. Otti ja loikkasi lavalle ja aloitti keikan. Päätin siltä seisomalta etten pese takkia i-ki-nä ja fanitan Juliet Jonesin Sydäntä lopun elämääni.
  • Toinen tiukka hetki oli Zero Ninen keikalla. Itse keikasta en muista mitään, mutta sen muistan, kun rumpali katsoi kohti ja iski silmää. Mulle. Wuhuu! Järki meinasi lähteä…
  • Hearthill. (Tämä saattoi tapahtua myös Siilinjärven Huvikummussa.) Oltiin parhaan kaverin Sarin kanssa katsomassa keikkaa. Tavoillemme uskollisena Rumbat oli luettu ja odotukset oli kovat. Bändi kovassa iskussa. Se tiedettiin. Ensimmäisen biisin aikana iski posketon hämmästys. Tunnelma ja kaikki oli ihan erilaista kuin millään muulla keikalla. Kuka ihmeessä laulaa noin? Eihän tämmöistä olekaan. Ja sitten putosin toisen kerran. Nimittäin viulusoolo. Valot kohdistuivat viuluun ja se viulun ääni. Siinä sitten monttu auki ja sydän pakahtuneena ihmettelin musiikin voimaa.

Managerihommat

Musiikki on kulkenut mukana pienestä pitäen. Muusikkoisän geenit vaikuttaa. Oma musisointi koskettimien soiton ja laulamisen saralla katkesi teinivuosiin, mutta musiikin kuuntelu ja keikoilla käynti ovat jääneet. Paitsi oli tuossa semmoinen reipas kymmenen vuotta, jolloin kuvittelin aikuisen ihmisen elämän olevan vain pelkkää työtä. Kuinka väärässä sitä voi ollakaan? Onneksi nyt saan olla musiikin ja musaihmisten kanssa tekemisissä ja siitä olen hurjan kiitollinen.

E Street Punksin kanssa on nyt matkaa taivallettu about 3 vuotta. Vieläkin naurattaa tuo manageri-termi. Käytännössä siis hoitelen kaikenlaisia asioita: keikkamyyntiä, suunnittelen ja aikataulutan tekemisiä, ehdottelen esim. julkaisuista miten, missä, millä aikataululla, mietin sopimusasioita, teen mainoksia, pidän huolta, että asioita viestitään yleisölle eikä sulkeuduta treenikselle, teen nettisivuja, verkkokauppaa, viestintää, pidän huolta somekanavista, budjetoin, valokuvaan, hoidan takahuonetarjoiluja, yhteyksiä keikkapaikkoihin, selvittelen autopaikkoja, myyn paitoja jne.

Siis oikeasti teen kaikkea sitä taustateuhkaa mitä tarvitaan, että bändi voi keskittyä tekemään musaa ja ympärillä olevia asioita kaikessa rauhassa. Välillä väännän etenemispäätöksiä rautakangella. Semmoista se tahtoo olla, kun on monta ihmistä ja yhtä monta mielipidettä. Exceleitäkään ei kukaan enää kavahda, niin mikäs tässä vanhan projektipäällikkö/kehitysihmeen on tehdessä.

Nyt ollaan siinä kohdassa menossa, että tekemisen mallista tykkää kaikki. Tunnetaan toisemme hyvin ja asiat etenevät oikeasti hyvässä järjestyksessä, nopeasti ja ennen kaikkea hyvällä fiiliksellä eteenpäin. Potkin perseelle välillä ja vastaavasti taputan olalle tarvittaessa. Tekemisissä ollaan päivittäin. Tykkään kaikista kuin hullu puurosta. Aina kun nähdään, halataan. Ja niin sen pitää ollakin. Näiden hommien on oltava ensisijaisesti kivaa ja sen jälkeen tulee sitten se kaikki muu.

Kiertoteitse tuli korviini kommenttia, että millähän lihaksilla tuokin noita hommia tekee. Vastaus – rumpujen pärinää – en oikein millään, nou habaa. En rehellisesti tiedä miten näitä hommia oikeasti tehdään. Teen vaan ja opettelen, jos en osaa. Ei tämä niin vakavaa ole. Onneksi on netti ja kirjasto. On myös suu kysymistä varten, korvat kuuntelua varten ja aivot, joilla ajatella loogisesti. Siihen päälle kova halu tehdä ja saada asiat eteenpäin, niin mitä sitä muuta tarvitsee? (No okei. Jos saa toivoa, niin haluaisin tutustua muutamaan avainhenkilöön, että keikkojen järjestäminen olisi edes joskus pikkuisen helpompaa ja pienemmän riskin touhua.)

14.10.2017 The Hel-Gators ja E Street Punks Golden Classics Cafe & Bar

Golden Classics on paikkana E Street Punksille tärkeä. Olihan siellä kaikkien aikojen ensimmäinen julkinen keikka 2.10.2015. Ilta oli kerrassaan hieno ja Golden on siitä lähtien tuntunut kotipesältä. Päätettiin jo ensimmäistä keikkaa suunniteltaessa, että joka vuosi lokakuun korvilla tullaan Goldeniin, jos se vaan on mahdollista. Vähän niinkuin synttärit. Ja nyt on vuorossa kolmas keikka.

Faktat on tiedossa. Kotisohva vetoaa ihmisiin enemmän kuin livekeikka, seinille on ikävä soitella ja Golden on iso paikka. Selvää oli jo keikkaa kesällä sopiessa, että joku bändi tarvitaan kaveriksi.

Elokuun loppupuolella oli aika ottaa asia esiin. Ketä pyydetään? Heitin vaihtoehtoja ja pyysin bändiltä lisää ajatuksia. Omassa listassani oli Jussi Sydänmäki. Teiniaikainen lähtemätön musakokemus Hearthillista ja fanitus Sarin kanssa. Se on jotain erityistä. Sari menehtyi viime syksynä sairauden uuvuttamana ja vaikka sairauden aikana olimme todella paljon tekemisissä, emme ennättäneet enää tavata. Ajattelin, että jos Jussi pääsisi keikalle jollain kokoonpanolla, voisin jättää Sarille omat jäähyväiseni meitä kaikista eniten yhdistäneellä tavalla ja lähettää pilven päälle terveiset.

E Street Punksin kanssa keskusteltiin. Jussin mikä tahansa kokoonpano on ykkösvaihtoehto. Mietitään muuta vasta, jos ei käy. Kysyin Jussilta asiaa ja vastaus tulikin nopeasti. The Hel-Gators voi tulla, jos kalenterit passaa. Nopea tsekkaus Goldenista, että asia on heidän puolestaan ok. Diiliin liittyvät muut asiat selväksi. Koska tämä nyt ei minulle ollut ”vain keikka keikkojen joukossa”, odottelin tulisilla hiilillä lopullista vastausta. Ja sieltähän se sitten tuli. Kyllä käy! Vastaukseni oli luokkaa sairaan nopee ja sisällöltäänkin sellainen ettei varmasti käynyt epäselväksi kuinka iloinen olen. Suurkiitos Jussi! ❤ Tästä tulee hienoa!

Ja nyt, hyvät naiset ja herrat. Minulla on omasta puolestani ilo ja kunnia toivottaa teidät kaikki erittäin lämpimästi tervetulleeksi la 14.10.2017 Golden Classics Bar & Cafehen, Jätkäsaareen. Esiintymässä E Street Punks ja illan päätähtenä loistaa The Hel-Gators. Tule nauttimaan taitavasta musisoinnista ja erinomaisesta fiiliksestä!

Ps: Sari. Tää on sulle! Kiitos kaikesta… ❤

Bändi juhliin? Mitä pitää huomioida ja mitä maksaa?

Bändin valinta

Netistä löytyy kivoja palveluja, mihin bändit ovat listautuneet ja näissä näkyy suoraan hintapyyntöjäkin. Esimerkiksi: buukkaa-bandi.fi, haabandi.fi, artistimaksaa.fi

Selaile vaihtoehtoja. Älä mene merta edemmäs kalaan. Jos tuttavapiirissä on muusikoita, niin mieti voisiko asia sitä kautta järjestyä. Paikallisista muusikoista voi myös löytyä oikein kelpo ratkaisuja.

Kun olet löytänyt sopivan orkesterin, niin käy vielä varmuuden vuoksi katsastamassa Youtube. Löytyykö live-esityksiä? Jos löytyy ja edelleen olet sitä mieltä, että tässä se on, niin metsästä bändin/keikkamyyjän yhteystiedot. Ota yhteyttä sähköpostilla, niin asiat ovat kerralla molemmilla kirjallisena eikä olla suullisten sopimusten varassa.

Tarjouspyyntö

Tarjouspyynnön tekeminen ei ole rakettitiedettä. Vältät kuitenkin suuremman sähköpostirumban, kun kysyt kaikki tärkeimmät asiat kerralla. Ole liikkeellä ajoissa.

  1. Kerro millainen tilaisuus on kyseessä, suurin piirtein vieraiden määrä sekä paikka ja aika. Jos paikassa on äänentoisto ja/tai miksaaja, kerro tästä.
  2. Toivo/kysy esiintymisen pituutta. Riippuen bändistä ja tilaisuudesta, esiintyminen voi olla 3 x 45min tai vaikka yksi 1,5h setti.
  3. Kerro milloin toivot bändin laittavan lavan kuntoon ja soittovalmiiksi. Usein tämä halutaan tehdä ennen juhlavieraiden saapumista.
  4. Kerro milloin soitetaan ja kerro toiveesi settiin esim. paljon onnea on helppo järjestää. Joidenkin bändien kanssa setti on se, minkä bändi tarjoaa. Jotkut cover-bändit taas muokkaavat settinsä pitkälle toiveiden mukaan.
  5. Jos tarvitset bändin äänentoistoa ja mikkejä juhlan aikana lainaan, niin kysy tästä. Usein asia on järjestettävissä. Tarvitset kuitenkin oman läppärin tms. jonka kautta musiikkia soittaa.
  6. Kerro milloin bändi voi purkaa. Purku kestää yleensä tunnin – vähän riippuu kuinka hankala on roudata. Jos päästät bändin lähtemään heti esiintymisensä jälkeen, niin muista, että äänentoistokin lähtee. Jos juhlat jatkuvat, jostain taustamusiikkia olisi hyvä kuulla.
  7. Kerro tarjoatko bändille lämmintä ruokaa, takahuonetarjoilua (pyydä toimittamaan toiveet tarjouksen yhteydessä), pitkällä matkalla yöpaikan tms. Suosittelen vieraanvaraista lähestymistapaa – todennäköisesti se on myös kokonaisuutena halvempi ratkaisu ja hyvällä mielellä olevalta orkesterilta on todennäköisesti parempi keikka odotettavissa.
  8. Kysy bändin hintaa, joka sisältää kaikki kulut (esiintyminen, äänentoisto, miksaaja ja matkat).

Näillä tiedoilla keikkamyyjän tai bändin on helppo vastata. Jos tarjouksen saatuasi tarpeet kohtaavat, sovi asiat loppuun – kirjallisesti, niin ei tarvitse ihmetellä jälkikäteen.

Mitä bändi maksaa?

Tällä hetkellä hyvällä hiha-arviolla trubaduurista trioon maksaa n. 500 – 1000 e ja sitä suurempi kokoonpano n. 1000 – 2000 e. Matkat tuo lisäkustannusta niin bensojen kuin mahdollisten yöpymisten vuoksi, ellet pysty yöpymistä bändille järjestämään. Ja jos haluat vähänkin tunnetumman nimen, hinnat lähtevät jostain 3000 eurosta ja taivas on rajana. Vaatimuksetkin kasvaa ja keikkakalenterit on pitkälle täynnä.

Ennen kuin saat slaagia hintatasosta, niin lueskele Vili Kallosen 28.8.2013 osuva kirjoitus muusikon näkökulmasta. Kun keikkamyyjän silmin katsoo asiaa, niin tekstissä ei puhuttu äänentoistosta ja miksaajasta. Nekin yleensä tarvitaan ja maksaa. Katso esimerkkejä hinnoista täältä.

Unohdetaanko kaikki, koska budjetti paukkuu?

Juhlien järjestäjän ahdistuksen paikka on tietysti se, kun ihan kaikki maksaa. Tila itsessään on usein arvokas, vaikka olisi vähän syrjässäkin. Siihen päälle ruoka, juoma, vuokra-astiat, kertakäyttöastiat, somisteet, apukädet, elävä musiikki, laitteet ja ties mitkä. Siinä menee touhutonni poikineen jo suunnittelupöydälläkin. Ja kyllähän sen tietää, että kaikkea ei tule heti huomioineeksi ja budjetti helposti paukkuu.

Yksi toimiva ja helppo ratkaisu on etsiä oman juhlatilan sijaan myyntitakuuravintoloita. Myyntitakuu tarkoittaa sitä, että ravintola ei peri yksityistilaisuudesta erillistä tilavuokraa. Illan aikana on myytävä myyntitakuun verran esim. 1500 euroa. Jos myy esim. 1300, pitää maksaa 200 € jne. Myyntitakuu on tietysti ravintolakohtainen ja on mietittävä, millainen ravintola on passeli juhliin tyyliltään ja hintaluokaltaan. Käytännössä voit juhlissasi tarjota kutsuvieraille esim. alkudrinkin ja/tai ruokaa (jotka ovat osa myyntitakuuta) ja bändin. Näin olet vieraanvarainen emäntä/isäntä ja silti saat budjettiin mahtumaan enemmän. Ravintoloissa joissa bändejä esiintyy usein, on todennäköisesti äänentoisto, jolloin bändin ei tarvitse sitä vuokrata = voit saada halvemman tarjouksen bändistä.

Juhlatiloja voit katsoa esimerkiksi venuu.fi, josta yhtenä nostona vaikkapa Apollo. Helsingissä myyntitakuupaikkoja on paljon eikä monetkaan löydy venuusta tai muista vastaavista palveluista. Ravintoloiden nettisivuihinkaan ei ole luottamista. Osa kertoo myyntitakuuvaihtoehdosta, yleensä ei. Ole siis liikkeellä avoimin mielin ja kysy asiasta haluamastasi paikasta.

Oma suosikkini ilman muuta on Golden Classics, jonka ainutlaatuinen rock’n’rollmiljöö henkilökuntineen saa vieraat ja bändin taatusti viihtymään edellyttäen, että ravintolan tyyli muuten passaa tilaisuuden henkeen. Ravintolalaiva Wäiski on myös kelpo vaihtoehto ja Kappelin kellari passaa moneen tilaisuuteen.

Pyydä tarjous

Katso artistikattaukseni ja jos löytyy mieluinen, niin ota ihmeessä yhteyttä – autan asiassasi enemmän kuin mielelläni.

Taustalakana bändille

Olen päässyt muutaman bändin taustalakanaprojektiin mukaan. Suunnittelemaan, sparraamaan ja/tai tilaamaan. Yllättävän monta mietittävää asiaa siinäkin hommassa on ja niitä tässä kirjoituksessa koitan valottaa.

Homma alkaa siitä, kun on tarve saada lava näyttämään hyvältä. Tyylikkäällä taustakankaalla sen saa aikaiseksi kohtuullisella hinnalla pitkäksi aikaa. Onhan niitä toki muitakin vaihtoehtoja: näyttöjä, ledejä sun muuta.

Idea ja suunnittelu

Aika usein taustalakanaan halutaan laittaa bändin logo tai bändin nimi tekstinä. Helpoin ja yleensä varsin toimiva vaihtoehto. On niitä muitakin kekseliäitä ratkaisuja. Selaa painojen referenssejä – komeimmat on yleensä näytillä.

Villin ideoinnin ja suunnittelun yhteydessä kannattaa miettiä ainakin seuraavat käytännön asiat:

  • VÄRIT. Kun roudaat taustalakanaa pitkin pitäjiä ja se pyörii milloin missäkin, on tärkeää ettei likaantuminen näy –> tummat värit toimii.
  • TEKSTIN SIJAINTI. Lavoja on eri kokoisia ja korkeudella. On kurjaa jos bändin nimi valahtaa pienellä lavalla rumpalin selän taakse –> varsinkin isoissa lakanoissa teksti kannattaa sijoittaa lakanan yläosaan – ei keskelle.
  • LAKANAN KOKO. Pienellä lavalla iso kangas on helposti purje ja isolla lavalla pieni kangas on postimerkki. Kompromissi on pakko tehdä, jos ei ole varaa useampaan lakanaan. Isompi lakana on monikäyttöisempi: näyttävämpi, voi peittää kuppilan valkoisen seinän tarvittaessa eikä se näytä isolla lavalla postimerkiltä –> isompi lakana on usein fiksumpi ratkaisu, kunhan ei liioittele.
Bändilakana Taustalakana E Street Punks
E Street Punks. Lakanan suunnitteli Duke ja sparraajana/painon kanssa asioin minä. Kannusalin lava on 12 x 8 m – takaseinän koko ei tiedossa. Taustalakana on 4,5 m x 2,5 m. Kuvan otti Marko Malm.

Takaseinien kokoja

  • Nosturi, Helsinki: 8.20 x 4.00 metriä
  • Tavastia, Helsinki: 6.00 x 5.00 metriä
  • Semifinal, Helsinki: 6.00 x 3.85 metriä
  • Yo-Talo, Tampere: 5.00 x 3.00 metriä
  • Lutakko, Jyväskylä: 9.00 x 3.10 metriä
  • Henrys Pub, Kuopio: 4.00 x 2.50 metriä
  • Torvi, Lahti: 3.00 x 3.00 metriä
  • Rytmi-Katti, Kouvola: 6.40 x 2.65 metriä
  • Teatria, Oulu: 12.00 x 9.00 metriä

Koot poimittu firestartermerch.fi.

Materiaali

Pidä huolta, että kangas on paloturvallinen ja kestää kulutusta ja pesua. Kangaslaaduissa ja painotekniikoissa on eroja. Paksumpi kangas on mielestäni parempi valinta. Se on jämäkämpi ja todennäköisesti vältät harmaat hiukset keikkapaikoilla. Lakana kuljetetaan useimmiten joko nätisti taiteltuna tai epämääräisenä möykkynä ikea-kassissa. Paksumpi kangas on painavampi, joten seinälle laitettuna mahdolliset rutut oikenevat riittävästi eivätkä varmasti näy yleisöön. Lisäksi painavampi kangas laskeutuu kauniimmin eikä näy läpi. Toki kevyessäkin kankaassa on puolensa. Käyttötarkoitus sanelee.

Paino ompelee lakanaan merkin paloturvallisuudesta. Tämä on tärkeää. On keikkapaikkoja, joissa et saa taustalakanaa ripustaa seinälle ellei paloturvallisuudesta ole merkintää.

Paino-ohjeet

Saat kuvan tekemistä varten ohjeet valitsemastasi painosta.

Yleisesti ottaen:

  • Värit: CMYK (usein myös RGB)
  • ICC-profiili: Fogra39 (usein myös Adobe RGB)
  • Tiedostomuodot: pdf, usein myös ainakin jpg, psd, tiff ja ai
  • Muunna fontit ääriviivoiksi ettei fontti painossa muutu.
  • Koko 1:1 tai esim. 50%. Jos pienennät, säilytä mittasuhteet ja kerro oikea koko tilatessa. Pienempi tiedosto on helpompi lähettää painoon.
  • Resoluutio 70-300 dpi. Riippuu katseluetäisyydestä, työn koosta sekä painon laitteistosta. Yleisesti nyrkkisääntönä voidaan pitää seuraavaa: alle metrin katseluetäisyys = 300 dpi, katseluetäisyys 1-5 m ja työn koko on alle 3 m2 = 150 dpi, katseluetäisyys 2-20 m ja työn koko alle 20 m2 = 70 dpi.
  • Huomioi, että kankaan reunat ommellaan ja siihen tarvitaan n. 5 cm kääntövaraa.
  • Kerro kiinnitystoiveesi. Toimiva ja yleisin kiinnitys lienee purjerengas 50 cm välein. Voit sitten ottaa mukaan keppejä ja narua, niin saat lakanan fiksusti laitettua niissäkin paikoissa missä taustalakanalle ei ole järkevää kiinnitystapaa.

Hintoja

Syksyllä 2015 kävin isomman kierroksen taustalakanapainoista. Katselin myös Viron vaihtoehtoja ja pyysin tarjouksia.

Yleisimmät koot ja hinnat:

  • 1,5 m x 1,5 m –> 100 – 230 €
  • 2 m x 1,5 m –> 120 – 210 €
  • 3 m x 2 m –> 180 – 320 €
  • 4 m x 2 m –> 270 – 420 €

Tukka voi nousta pystyyn hintahaitarista, mutta tässä on nyt kylmästi esitetty vain koko ja hinta. Materiaali tai painotekniikka ei näy, joka luonnollisesti vaikuttaa hintaan.

Suositukseni

Olen itse päätynyt käyttämään Mainostoimisto Santalaa enkä ole katunut. Hinta, laatu ja asiakaspalvelu on täyttänyt tai oikeammin ylittänyt odotukset. Ei heitä huvikseen keskustelupalstoilla kehuta…

Jos nyt pitäisi tilata taustalakana, jonka pitäisi palvella pienillä ja isoilla lavoilla, se olisi kooltaan 4 m x 2,5 m tai 4,5 m x 2,5 m ja vaakasuunnassa olisi molemmissa reunoissa kääntövaraa puoli metriä – yhden purjerenkaan verran.

Jaa tätä postausta vapautuneesti tuttaville. Taustalakana-asioita kun ei tarvitse kovin usein miettiä… Jos tarvitset apua, ota yhteyttä. Autan mielelläni.

Valokuvaus on VALOkuvausta ja muita oivalluksia

Aloitin valokuvauslinjan tammikuussa. Reilu kuukausi on matkaa taitettu varsin vaihtelevissa mielentiloissa. Suurin haaste on ilman muuta se, että olen kurssin noviiseja ja tipun kärryiltä käytännössä joka ilta. Järkkäri on ollut pari vuotta ja kuvannut olen ainoastaan automaattiohjelmilla eikä valokuvauksen historia, tekniikka, linssit, salamat, sanasto jne. ole edes auttavasti tuttuja. En ole sinut kamerani kanssa – siksipä kouluun aikanaan hainkin. En ole käynyt mitään valokuvauskurssia aikaisemmin lukuunottamatta edellisen koulun parin tunnin studiokuvausreissua, joka naurattaa edelleen. Jäi jonkun studiosalaman metalliläpyskät lampun eteen ja alkoi savu nousta. Kröhöm…

Palatakseni asiaan. Kurssilaisista karkeasti puolet on puoliammattilaisia. On kuvattu vuosia tai vuosikymmeniä ja valokuvauskursseja on käyty useita (moni käy myös päällekäin toista kurssia tämän linjan kanssa). On tavallista, että opettaja keskeytetään ja lisätään/kerrotaan miten kyseinen asia oikeasti on. Välillä keskustelut lähtee rönsyilemään ja tuntien johdonmukaisuus häviää eikä aiheesta saa kiinni. Keskustelut vilisee termejä, josta ei ole harmainta aavistusta. Muutaman kerran on käynyt mielessä miksi ihmeessä minut on edes kurssille päästetty, jos se vaatii perusasioiden hallintaa ja vähintäänkin muutaman vuoden tosikuvausta eikä kyse olekaan peruskurssista ”voit ostaa kameran saatuasi perustietoa kameroista”.

Epätoivon tunteet heitän yleensä viimeistään seuraavana päivänä romukoppaan ja yritän päästä asioihin kiinni kotona. Googlaan villisti ja lueskelen perusopusta John Hedgecoe: Valokuvaajan suuri käsikirja. Suurimpia huolenaiheita tällä hetkellä on kameran perusasetukset. Niihin tarvitsisin kipeästi selitysapua. Mitkä on aina käytävä läpi, onko niihin jotain järkevää oletusajatusta, mistä lähteä rakentamaan. Onko jotkut asetukset ihan ok pitää automaatilla. Mihin ei tarvitse koskea ollenkaan… Valokuvauskirjan ja käyttöohjekirjan tavaaminen ei vaan auta. Aivot ei ota vastaan asioita sitä tahtia, mitä yritän ja sekös tuskastuttaa.

Ehkä pitää vaan antaa asialle aikaa ja maltin kanssa mennä. Pari iltaa viikossa ja reilu kuukausi kalenteriaikaa on loppujen lopuksi tosi vähän asian äärellä. Jokainen rippunen tietoa on kuitenkin eteenpäin.

On tässä ehditty myös oppia. Itseasiassa jopa enemmän kuin ajattelin.

  • Valokuvaus on VALOkuvausta. Valo on oikeasti yksi tärkeimpiä elementtejä kuvassa. Pelkästään asian ymmärtäminen ja erilaisten kuvien katsominen tästä näkökulmasta auttaa hahmottamaan asiaa. Valon hyödyntäminen ja soveltaminen eri tilanteissa kunnolla tulee viemään vuosia. Jospa tässä asiassa pääsisi kuitenkin jo alkuun.
  • Kiinnostavassa kuvassa on yleensä joku pielessä. Teknisesti viimeisen päälle kuvat ovat hienoja, mutta ne ei välttämättä puhuttele. Kun saa ikuistettua hetken/tunnelman, on tavoittanut jotain tärkeää. Jos kuvaa jonkun itselle tärkeän tilanteen, voi kuva olla merkityksellinen ja paras kuva itselle – samalla ulkopuoliselle asia ei avaudu ollenkaan. Tämä oli erityisen iloinen oivallus.
  • Haluan oppia kuvauskulmista, sommittelusta ja muusta tärkeästä sen verran, että saan kuvat kiinnostavammaksi. Nyt kuvat näyttää justiinsa siltä mitä ne ovatkin, harrastelijan tekniikka hakusessa -räpsyjä. Ja kuitenkin lopuksi. Oma tyyli löytyy vain kuvaamalla enkä edes halua ulkopuolista ohjausta miten juuri minun kuuluisi tehdä. Mieluummin löydän suunnan ja tyylin ihan itse.
  • Kameraharrastajat ja valokuvaajat on erikseen. Itse olen kiinnostunut valokuvaamisesta. On kuitenkin ymmärrettävä millaisilla välineillä saa kohtuullisia kuvia ja mitä missäkin tilanteessa kannattaa käyttää. Iloista on, että opettajat ja luennoitsijat kerta toisensa jälkeen sanovat – käytetään niitä välineitä mitä on, joskus on hyväkin ettei ole liikaa vaihtoehtoja mistä valita. Asiasta tiedän silti aivan liian vähän.
  • Valokuvaajat ja photoshoppaajat on kaksi eri koulukuntaa. Ensimmäinen kuvaa luomuna ja tekee kuvasta mahdollisimman hyvän + korjaa ihan pakolliset kuvankäsittelyssä. Jälkimmäinen taas käyttää paljon aikaa nimenomaan kuvankäsittelyssä. Kuvia voidaan yhdistellä ja tehdä taidetta niin ettei alkuperäisetä kuvaa tunnista. Suurin ryhmä kuvaajista lienee kuitenkin jossain tuossa luomukuvaamisen ja photoshoppaamisen välimaastossa. Itseä kiinnostaa nyt eniten kuvaaminen ja oikeiden asetusten löytäminen kussakin hetkessä, jonka vuoksi pitäydyn kuvien käsittelystä (siinäkin toki lisäosaaminen on enemmän kuin tarpeen).
  • Ammattilaisilla on näppituntuma kuvaamiseen ja osaavat valita kaluston tilanteen mukaan, mutta ihan yhtälailla he kokeillen laittavat kuvauspaikan kuntoon. Ei asetukset ja valaisu itsestään mene kohdilleen. Valokuvaaminen vie aikaa ja valmisteluja. On parempia päiviä ja huonompia päiviä.
  • Valokuvauksessa on valtava määrä eri osa-alueita, joihin voi erikoistua. Ihmisen ja lasipullon kuvaaminen vaatii eri asioita. Vieläkin enemmän kuin voisi äkkiseltään ajatella.

Meillä on osaavat opettajat ja tunnit on suunniteltu. Se ei ole ollenkaan itsestäänselvää nykyaikana. Olen iloinen, että olen kurssilla, vaikkakin toivoisin kyllä olevani enemmän oman tasoisessani ryhmässä. Saisin varmasti enemmän irti – varsinkin, kun olen järjestänyt asiat niin, että pystyn oikeasti panostamaan opiskeluun.

Tänään alkaa henkilökuvaustunnit. Oppeja pääsen toteuttamaan kunnolla puolentoista viikon päästä ensimmäisellä kuvaussessiolla, josta ehkäpä kuvia marraskuiseen Kaapelitehtaan loppunäyttelyynkin irtoaa. Kuvauskohteena E Street Punks, tietenkin. Jännää.

Aloitan tänään myös opiskelijoiden valokuvaajaesittely-sarjan. Taktisesti olen ensimmäinen esittelijä, että saan keskittyä muiden pitämiin esittelyihin täysillä eikä tarvitse enää miettiä omaani. Parin tunnin googlauksella päädyin esittelemään rockvalokuvaaja Tomi Palsan. Palsaan päädyin monesta syystä. Olen kiinnostunut rockvalokuvaamisesta ja tykkään ottaa kuvia keikoilla. Kuvausolosuhteet on vaikeat ja siellä on pakko vain räiskiä ja toivoa, että joku onnistuu. Kun valikoin kuvaajaa, törmäsin Jarkko Martikaisen tekemään haastatteluun Palsasta. Asenne ja itseoppineisuus tekivät suuren vaikutuksen. Lainasin myös Tomi Palsan Tunnelmat ja kuvat -kirjan kirjastosta ja se vahvisti ajatuksen.

Alla joitakin kuvia. Pääasiassa käsittelemättömiä. Kuvittelen, että näin näen parhaiten oppimiskäyrän kurssin aikana.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

E Street Punks – verhon takana tapahtuu

On marraskuu 2014. Laitan sähköpostia Hekolle, kaikkien aikojen rakkaimman edesmenneen Rehtorit-orkesterin nokkamiehelle. ”Koululla alkaa nettisivukurssi ja haluaisin tehdä oikeasti tarvittavat sivut näyttöön. Tehän tarvitsette nettisivut kohta. Jos ei ole tekijää, niin minä voisin tehdä. Mitä mieltä?” Hetken päästä vastaus: ”Sattuipas hyvin. Samaa mietin just ja skannasin mielessä tekijöitä. Mietin jo, että pitääkö oikein itse alkaa opiskella. Miten edetään?”

Siitä se ajatus sitten lähti. Tekemisen lomassa keskusteltiin eri sivustojen roolista, kaikesta mahdollisesta tulevaan liittyvästä. Oli avattu Youtube-kanava, Facebook-sivut ja päätetty muutamasta olennaisesta asiasta. Nettisivut eivät olleet ihan valmiit, kun tammikuussa 2015 tuli kysymys: ”Tuletko bändille töihin? Manageriksi?” Suomeksi siis tekemään töitä mahdollisimman epämääräisellä roolilla – kaikkea mahdollista mitä ympärillä pyörii sen mukaan mihin homma kehkeytyy ja mitä tarvitsee. Ei tarvinnut miettiä kauaa. Mieheni Mikko on bändin rumpali ja haluan tukea häntä. Arvostan Hekoa musiikintekijänä ja ihmisenä, eikä bändin tyypit muutenkaan hassummilta vaikuta. Bändissä on kaikki menestyksen ainekset ns. tuote on hyvä ja raikas. Kohderyhmä on sanomattakin selvä. Vakimiksaaja/äänittäjäkin on sovittu – hyvä sellainen. Ja onpa mukana julkisuudessa paistatteleva GM:kin. Bändissä ei ole perinteisiä viinaongelmia ja työmoraali on kova. Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä, olen kiinnostunut musiikkialasta, joka on vahvassa murroksessa. Olen parhaillani epämääräisissä hommissa. Siis kyllä kiitos!

Nettisivut valmistuivat ja roolit alkoivat muotoutua. Heko graafisesti lahjakkaana ja osaavana piirteli logon ja käsitteli kuvia jne. Minä taas kommentoin. Väsäsin kaikkea koululla E Street Punks käyntikortit, tarroja, paitoja, vihkoja. Joka treeneihin laitoin Mikon mukana jotain yllätystä. Onpa meillä tehtynä jo E Street Punks korvatulppiakin. Aloin opiskelemaan musiikkialaa innolla. Kaivelin tietoa levymyynnistä, radiosoitosta. Pommitin parhaimmilla tiedoilla Hekoa, välillä koko bändiä. Kaivelin yhteystietoja sinne sun tänne. Kuulin demoja ja hihkuin riemusta – valtavia loikkia kerta toisensa jälkeen. Ongin Hekolta ajatusta mihin suuntaan ja millä aikataululla suurinpiirtein on halua mennä eteenpäin. Käytiin keskusteluja. Piirsin aikataulukuvaa. Etsin uusia tapoja ja ilmaisia/edullisia tapoja olla näkyvillä. Keväällä äkkäsin, että nettisivut eivät millään sellaisenaan toimi (ulkoasu oli kuitenkin vähän niin ja näin, ohjelma oli kallis eikä maksa vaivaa ottaa sitä koneelle) ja ne on tehtävä kesällä uudestaan. Mikolta kysyin mielipidettä ja ajatusta milloin mistäkin koko ajan. Välillä otettiin ”bänditöntä aikaa”.

Huhtikuussa oltiin siinä pisteessä, että puhuttiin jo keikasta. Omat pyöreät synttärit olisi kesäkuussa ja jotenkin oli tunne, että bändi kaipaisi seuraavaa maalia ettei kesä menisi ihan vaan lomaillessa, kun toiveita ja ajatuksia syksyllekin jo olisi. Juttelin Mikon kanssa synttäreistä. Aihetta juhlaan totisesti muutenkin oli, kun toukokuussa julkaisisin ensimmäisen kirjani, valmistuisin koulusta, lopettaisin virallisesti palkkatöissä, perustaisin yrityksen ja sitten tietysti pyöreät vuodet kesäkuussa. Enkä tosiaan ikinä ollut pitänyt kunnon juhlia. Oltiin jo sovittu, että synttärit vietettäisiin Mikon kanssa Kreikassa. Mutta entäs jos bändi saisikin itsensä siihen kuntoon, että pystyisivät vetämään kenraalikeikan kesäkuussa? Sehän olisi täydellistä. Vauhtia tekemiseen ja oikeaan nimenjulkaisukeikkaan olisi paljon paremmat lähdöt. Päätös: synttärit järjestetään, jos E Street Punks saa itsensä keikkakuntoon – jos ei, ei synttäreitä pidetä. Ja niin Mikko laittoi viestiä bändille. Parissa päivässä saatiin päivä kiinni 26.6.2014 ja alkoi vimmattu synttäreiden järjestely. Synttärit vietettiin nuorisoseurantalossa Logenissa Viherlaaksossa. Kaikkien aikojen ensimmäinen keikka pienellä äänentoistolla ja ilman miksaajaa, koska kustannukset… Hyvin meni. Jos ei tähän mennessä ollut täysin varma, että hommassa on taikaa, niin nyt sen viimeistään tiesi. Vieraat tykkäsivät ja minulla oli hymy niin herkässä, ettei paremmasta väliä. Voihan mussukat, minkä tekivät!

Synttäreiden jälkeen bändi piti pienen tauon. Taustahommat taas jatkuivat – vähän pienemmällä vaihteella vaan. Värkkäsin nettisivut uuteen uskoon omin päin ja ajattelin, että tässähän saattaa istunto poikineen mennä, kun ulkoasu värkätään Hekoa miellyttäväksi. Vielä mitä. Heko tuumasi, että näähän on hyvät. Muutettiin vähän fonttia, eipä juuri muuta.

Sitten alettiin järjestää nimenantojuhlia. Valittiin pari päivää. Kävin läpi reilusti 100 paikkaa, pyysin tarjouksia ja ehdottelin vapaita ja sopivia paikkoja Hekolle. Oltiin oltu pitkään työväentalojen kannalla. Hekolle oli kuitenkin jostain tullut vastaan Golden Classics Cafe & Bar, joka kutitteli mieltä kovasti. Youtubevideoiden perusteella olin kuitenkin kovin epäileväinen. Miten ikinä koko arsenaali mahtuisi lavalle? Mikkokin katsoi videota ja pyöritteli päätään. Selvitin kuitenkin paikan speksit ja myyntitakuu passaisi meille enemmän kuin hyvin. Vapaatakin vielä olisi. Päätettiin mennä käymään. Paikan päällä selvisi, että lavaa oli pariin otteeseen kasvatettu. Lavaa voisi kasvattaa parilla lisäjatkopalalla ja mahduttaisiin mainiosti. Ja paikka muuten – täydellinen!

Koska tilaisuus olisi kutsuvierastilaisuus ja bändin nimeä ei voinut julkaista, sai todella miettiä miten kutsut ja muut saataisiin järkevästi hoidettua. Ennakkoon pitäisi biisejä laittaa, koska muuten vieraat tulisivat kylmiltään paikalle. Osa vieraista ja bändistä on Facebookissa, osa ei. Asiat ratkesivat yksi kerrallaan. Lopulta yksinkertaisin ratkaisu oli hoitaa viestintä Facebook-tapahtumassa ja sähköpostini/youtube-tilini kautta. Ottaisinhan ilmoittautumiset vastaan, hoitelin asioita muutenkin ja asia näyttäisi selkeältä joka suuntaan. Kylläpäs kirjoitettuna näyttää yksinkertaiselle ja selkeälle…

Viimeiset hetket ennen nimenantojuhlaa olivat kiireisiä. Mukaan mahtui konerikosta lähtien kaikkea mahdollista mm. taustalakana tilattiin lopulta ma-ti välisenä yönä klo 3.30 ja se tuli keikkapäivän aamuna perjantaina Matkahuoltoon pikakuljetuksena (paketin päällä lappu, jossa minuuttiaikatauluna paketin matka Lapualta Helsinkiin). Kotona paketin avaus ja lakanan tarkistus. Viesti Hekolle: Parempi kuin kuvassa. Vastaus: Puuuh!!! Ja sattuipa hauska kohtaaminen Prisman kassallakin, kun ostin VIP-vieraille 150 tikkaria. Niitä ei voinutkaan ostaa hinnan mukaan, vaan tikkarit piti lajitella maun mukaan. Siitä sitten tekemään kassalla uudenlaisia tikkarikekoja… Takana oleva kassajono haihtui melkein yhtä nopeasti kuin minä vajosin maan alle. Ostin myös kierrätyspalstalta ison possupankin, joka tulisi toimimaan ”kolehtina” ettei ihan kaikki kulut jäisi bändille. Kuvasta ei pystynyt ollenkaan päättelemään, että possu on niin iso ettei mahdu edes kangaskassiin – siis täydellinen. Ajelin possupankki Jopon ritikalle köytettynä kotiin hihitellen. Kaikenlaista…

2.10.2015 vietettiin nimenantojuhlat, jotka kulkivat Vuoden ulostulo 2015 -nimellä. Paikkana Golden Classics Café & Bar. Paikalla oli aika tarkkaan 150 ihmistä. Ilta sujui sovitussa aikataulussa hyvässä järjestyksessä. Kahdeksalta julkistettiin yhtyeen nimi ja keikka alkoi puoli yhdeksältä. Ja mikä keikka se olikaan. Kesäkuun kenraaleista oli menty taas jättiläisloikka eteenpäin. Valtava energia ja fiilis. Katsoin olan yli ”Olisitpa täällä” -biisin aikana. Takanani seisoi Laura, jonka olin värvännyt vieraita vastaanottamaan. Molemmilla oli kyynel silmäkulmassa. Se kertonee kaiken olennaisen.

Kiitos E Street Punks: The Duke, Mikko, Juhana, Teemu, Otso ja Ulle, että saan olla mukana taustalla tekemässä timanttia. Tästä on järjettömän hyvä jatkaa! Kiitos Juha, Jussi, Laura ja Steady Box! Kiitos myös Golden Classics Café & Bar. Tullaan toistekin. (Henkilökohtaisesti otan hillittömän määrän kolikoita ja tulen räiskimään flippereitä ihan itsekseni – oli työ ja tuska pitää näppinsä niistä erossa).

Täältä löydät lisää tietoa:
estreetpunks.fi
facebook.com/estreetpunks