Opit ensimmäisen valokuvanäyttelyn tekemisestä

Valmistuin TSL:n valokuvauslinjalta marraskuussa 2017 ja lopputyönä tehtiin yhteisvalokuvanäyttely Oma Tila Kaapelitehtaalle tammikuussa 2018. Kuten tapana on, mopo karkasi käsistä ja yhteisnäyttelyn lisäksi kuvani olivat esillä 5 kirjastossa 1-2/2018.

Mitäs vaikeaa valokuvanäyttelyn tekemisessä on? Sen kun ottaa kuvat, tulostaa/tulostuttaa ne ja ripustaa valittuun paikkaan… 🙂 Niinpä. Tähän kohtaan leveä ja äänekäs hymy, jota nauruksikin tituuleerataan.

Oma tila -valokuvanäyttely

20180121_174330
Oma tila -näyttely Jukka Male museo, Kaapelitehdas

Opiskeluiden alettua tammikuussa 2017 tiesin jo lopputyöaiheeni. E Street Punks. Bändin managerina intoa, halua ja tarvetta valokuviin oli. Mikäs sen näppärämpää kuin kuvata kaikkialla. Niinpä kuvasin bändiä niin treeneissä, studiolla ja keikoillakin. Bändi oli innolla mukana. Olipa meillä oikein kunnon promokuvasessiokin. Pidin matkan varrella huolta, että saisin näyttelyyn yhden kunnon keikkakuvan, jossa näkyisi koko bändi. Ja tähän tuli tasan yksi tilaisuus. Syyskuussa Tavastialla. Vaikkei kuva teknisesti olekaan mikään megaluokan suoritus, niin kuva on kelpo otos.

Kun näyttelyyn alettiin tosissaan valmistautua syksyllä 2017, aloin perkaamaan kuvia. 1600 kohtuullisen kelvollista otosta, josta oli jo huonot kuvat pois. Siitä sitten valitsemaan. Aikani kuvia plärättyäni aloin ymmärtää kuinka vaikea savotta on kyseessä.

Hain kuviin lähestymiskulman:

  • Pääasiassa muita kuin keikkakuvia –> halusin näyttää niitä tilanteita, mitkä yleisölle ei yleensä näy
  • Aikuiset ihmiset tekee musiikkia innosta ja hauskuudesta –> rock’n’roll kliseet on aika useinkin kaukana
  • Kuvien pitää kertoa tarinansa ilman selityksiä
  • Jokaisella kuvalla on oltava tarinassa paikkansa

Paras tuki valokuvanäyttelyyn valmistautumiseen oli palkitun valokuvaaja Maija Tammen vierailu tunneilla. Hän sanoi muutaman vinkin, jotka jäivät päähän soimaan ja allekirjoitan nämä kaikki. Kiitos Maija!

  • Jos kuvat on vierekkäin, ihminen katsoo sitä tarinana.
  • Jos laitat kuvatekstin, niin sen pitää tuoda kuvaan lisää. Esim. jos sinulla on kuva järvestä, niin älä laita: ”XXjärvi ja päivämäärä” – ei se ketään kiinnosta. Mutta jos kuva onkin kaunis kuva järvestä ja kuvatekstissä kerrot, että se on Euroopan saastunein järvi, niin silloin siinä on lisäarvoa.
  • Kun kuvia valitsee, niin ulkopuoliset ihmiset näkee pelkän kuvan. Sinä itse olet kuvaajana mukana kuvien synnyssä ja sinulla on tunneside niihin. Et todennäköisesti sen vuoksi osaa valita parhaita ja koskettavimpia kuvia. Kysy siksi mielipidettä ulkopuolisilta.

Istuin kuvien kanssa pari päivää koneella ja käsittelin ne mustavalkeiksi (olin jo aikaisemmin päättänyt musta-valkeasta lähestymisestä). Kollegan kanssa konttorilla tulostettiin kuvat A5 koossa + A3 koossa pääkuvat – ne oli selvät. Kuvissa oli monen monta ylimääräistä vielä. Tarkoitus oli konkreettisesti pöydällä pyörittää kuvia ja katsoa mistä tulisi järkevä tarina. Kun olin tyytyväinen, vein kuvat koululle ”tuomiolle” ja sain muutamia selviä parannuksia kuvasarjaan.

Mietin kuvasarjalle nimeä. Vaikka en halunnut kuviin esittelytekstiä, niin nimi pitäisi olla. Ja Maijan innoittamana nimen pitäisi olla jollain tapaa pysäyttävä. Bändin kanssa oli taas jotain höpisty whatsapissa. Jotain asiaan kuulumatonta mitä todennäköisimmin. Teemu, lentävien lauseiden erityismies, siteerasi jossain kohti Lemmyä: ”If you think you are too old to rock’n’roll then you are.” En enää sen enemmän muista asiayhteyttä, mutta lausahdus alkoi ponnahdella taajaan mieleen. Olisiko siitä näyttelyn nimeksi? Minusta olisi. Pysäyttäisi miettimään. Kysyin asiaa bändiltä eikä vastalauseita tullut – eipä niitä yleensä muutenkaan tule, parannuksia vaan.

Kuvien määrä oli opiskelijakollegoihin nähden aika runsas. 9 kpl A5 kokoista kuvaa ja 2 kpl A3 kokoista kuvaa. 11 kuvaa, kun näyttelyssä useimmilla oli 3-5 kuvaa. Koululla oltiin puhuttu kapalevyripustuksesta ja osa esitti, että kaikkien pitäisi ripustaa yhdenmukaisuuden nimissä samalla tavoin. Onneksi opettajat ottivat kantaa, että kaikki saa tehdä miten parhaaksi näkevät. Yhdenmukaisuus tehdään nimitarralla. Olin omien kuvien kanssa ollut alusta asti sitä mieltä, että napakka paperi ja kuvat seinälle sellaisenaan. Pyykkipoikaripustus kruunaisi koko homman, koska se nyt vaan on enemmän kuin passeli ajatus DIY-musahommiin. Lisäksi pienyrittäjän minibudjetilla ei ollut vara mihinkään suurempaan kustannukseen.

Teetin kuvat kuvajainen.fi:ssä, joka on järkevänhintainen valokuvaamo Kalliossa. Kustannus vähän alle 90 €. Ammattitaitoinen kaveri esitteli erilaisia paperilaatuja, kun sattui olemaan aikaa. Sain kuvat kelpo laatikossa eikä räntäsade paljon haitannut, kun tallustin valmiiden kuvien kanssa metrolle.

Rikhardinkadun, Tapiolan ja Sellon kirjasto

20171226_191827
Ensimmäinen tulostus valokuvaprintterillä. Se toimii sittenkin!
20180107_123518
Ilmoitustaulu Rikhardinkadun kirjastossa. Aika komiaa olla LUX:in vieressä.
20180103_132108
Rikhardinkadun kirjasto. Matkalla dekkarihyllylle…
20180104_143903
Tapiolan kirjasto
20180104_125222
Sellon kirjasto

Rikhardinkadun, Tapiolan ja Sellon kirjaston valokuvat olivat täysin samat kuin Kaapelitehtaalla. Niihin tein lisäksi esittelytekstin, joka oli myös sähköisesti annettu kirjastoille nettisivu/facebook -tiedotusta varten.

Kirjastoihin näyttelyyn pääsy oli helppoa. Olin E Street Punksille ollut järjestämässä 2017 kirjastokiertueen, jossa bändi soitti maksutta. Otin yhteyttä kirjastokiertuekirjastoihin ja kerroin valokuvanäyttelystä, että kuvat on pääasiassa kirjastoista ja toisin näyttelyn mieluusti myös kirjastoihin. En tarvitsisi välttämättä virallista näyttelytilaa. Vain min. 1,5 metriä leveän seinän, valaistus voisi olla semmoinen kuin on ja kuvat menee sellaisenaan seinään. Ehdotin aikataulua ja laitoin kuvat liitteeksi. Nopeasti tuli myöntäviä vastauksia. Lisänä Tapiola, johon mentäisiin tammikuussa 2018 soittamaan. Muutama kirjasto kieltäytyi johtuen pitkistä näyttelyjonoista.

Kuvat olivat näytteillä samaan aikaan Kaapelitehtaan kanssa ja tästähän tietysti tuli pienyrittäjän budjetille ongelma. Joulun korvilla sain ostettua A3 valokuvatulostimen eräältä graafiselta suunnittelijalta. Käytetty tulostin irtosi 130 €. Väripatruunat 50 € ja järkevä A3 paperi Clas Ohlsonilta 15 €/20 arkkia. Muutama kierros värejä ja paperia, niin kaikki näyttelyt ruksutettaisiin tällä. Ei se nyt ihan näin helposti mennyt. Tiedättehän printterit ja suttukuvat? Kuviin ostin kiinnitysvaihtoehdoiksi valkotarraa, nastoja ja nupisia yht 25 €.

Näiden näyttelyiden pystytyksessä ymmärsin jokseenkin selvästi, mikä merkitys on tilalla mihin kuvat ripustetaan. Sellossa kuvia oli aivan liian vähän näytteillä. Rikhardinkadulla kuvat oli liian piukassa eikä tarina enää kulkenut. Tapiolassa kuvat sai jokseenkin järkevästi näkyviin, mutta jos olisin tiennyt tilan ennakkoon, olisin tehnyt enemmän A3 kuvia.

Malmin ja Tikkurilan kirjasto

20180208_195010
Valokuvalottoa kotosalla Mimmi Sofia Kiffasen avustuksella. Hyvää yritettiin – priimaa pukkas tulemaan.
20180210_092211
Vieraskirja demonstraatio. Vähän epäilytti näyttääkö hautajaisten muistopöydältä.
20180210_151950
Malmin kirjasto
20180214_191118
Tikkurilan kirjaston musa-osasto

Kun Oma tila -näyttely Kaapelitehtaalla ja 3 kirjastonäyttelyä oli purettu, oli aika pureskella asiaa parisen viikkoa. Vetää henkeä ja miettiä mitä Malmille ja Tikkurilaan tehtäisiin.

Malmin kirjastossa sain ihan oikean näyttelytilan ja kuville oli tilaa huikeat 4,5 metriä. A3 kuvia mahtuisi kahteen riviin eli melkein 10 metriä tilaa. Kävin tilan katsomassa ennakkoon.

Oppi edellisistä näyttelyistä mukaan. Kuvat uudelleen valintaan ja kuinka ollakaan, kuviin nousi uusia kuvia. Toki suurin osa kuvista oli samoja. Käsittelin kuvat ja kävin ne tulostamassa valokuvaamossa kymppi koossa. Tiesin, että osaisin hahmottaa kuvat nyt paremmin. Kuvalottoa pöydällä. Tumma-vaalea, tumma-vaalea – mihin väliin pystykuvat? Katsotaanko liikaa samaan suuntaan? Kulkeeko tarina? Voiko laittaa salamakuvia vallitsevan valon lisäksi?

Malmilla mukana oli ensimmäistä kertaa vieraskirja. Jos valokuvanäyttelylle tulisi jatko-osia tai seuraajia, vieraskirja kulkisi mukana.

Tikkurilan kirjaston musaosastolla oli lattiaremontti ja viime hetkillä näyttely siirtyi muutamalla päivällä. Olin kuullut, että n. 15 metriä olisi tilaa, mutta A3 kuvia ei mahtuisi pystyyn. En ehtinyt käydä tilaan tutustumassa ja oletin, että hyllyt ovat hiukan erilaiset. Niinpä pystytyksessä sain raapia päätä ja lopulta otin vain toisen hyllyn käyttöön. Kuvat oli liian piukassa eikä siksi edukseen, mutta toiseen hyllyyn laitettuna kuvat eivät olisi riittäneet. Tällä siis mentiin ja ihan komea lopputuloshan siitä tuli.

Ja kuten kuvista näkyy, haastetta tulostusvaiheessa piisasi. Väreihin ilmaantui ongelmaa. Samaan aikaan loppui useampikin väri – enkä päässyt kiinni minkä värin ongelma oli kyseessä. Kuvat alkoivat auttamatta sinertää. Sen lisäksi Clas Ohlsonilta oli paperi loppu. Itse asiassa heidän keskusvarastoltaankin paperi loppui. Juoksentelin eräänä iltana 8 kauppaa ja yhdestä löysin 59 €/20 arkkia melkein yhtä hyvää A3 -paperia. Tulostusongelmien takia kuvien laatu ei ollut lähelläkään sitä, mitä pitäisi eikä ollut paperia, että olisin voinut väriongelman ratkoa. Toivoin kädet kyynerpäitä myöten ristissä, että sininen väri tulisi kaikkiin kuviin. Näyttelyssä sen voisi kuvitella olevan suunniteltua…

Niinpä Malmin kuvat on Clas Ohlsonin paperille ja hiukan sinertävät. Tikkurilan kuvat on taas Canonin eri tavalla kiiltävää paperia ja hiukan sinertävät (paperia on tasan yksi arkki jäljellä). Nyt kun näyttelyt on ohi ja paine on hellittänyt, niin järki luistaa sen verran, että väriongelma oli mitä todennäköisimmin punaisessa.

Yleisesti

Tiedotus tuli hoidettua oman blogini kautta, FB-sivuilla sekä esittelyteksti ja erillinen kuva kirjastoille viestittäväksi. FB-tapahtumaa en tästä tehnyt. En vieläkään tiedä olisiko pitänyt. Meillä oli yhteisnäyttelystä FB-tapahtuma enkä halunnut hämmentää asiaa omalla kilpailevalla tiedottamisella. Oma tila-näyttelyssä oli avajaiset, jonka vuoksi en omiin näyttelyihini avajaisia pitänyt. Olisi ehkä ollut viisasta olla näyttelyissä paikalla edes muutama tunti kertomassa asiasta lisää, niin olisi saanut pontta kirjastojen tiedottamiseen ja ehkäpä palautettakin.

Kokonaisuutena tämä oli erittäin hyvä kokemus. Nyt tiedän miten valokuvanäyttely tehdään. Kuvat otetaan, käsitellään, valitaan, tulostetaan ja ripustetaan. Ei siinä sen kummempaa. 😉

 

Valokuvanäyttely Kaapelitehtaalla ja viidessä kirjastossa

Työväen Sivistysliitto TSL:n valokuvauslinja huipentuu yhteiseen lopputyönäyttelyyn Kaapelitehtaalla Jukka Male -museossa 9. – 21.1.2018. Kaikille avoimet avajaiset on 9.1.2018 klo 18-21. Tilaisuudessa esiintyy akustisesti E Street Punks. Lue lisää tapahtumasta. Tervetuloa!

Riikka Koksun valokuvat kulkevat nimellä ”If you think you are too old to rock’n’roll then you are”. Kuvissa esiintyy E Street Punks, joka teki yhdeksän kirjastoa kattavan kirjastokiertueen vuonna 2017. Näyttelyn kuvista valtaosa on kirjastokiertueelta. E Street Punksin managerina Riikalla on erityisen läheinen suhde bändiin ja siksi kulisseihin kurkkaaminen on ollut mahdollista. Lue lisää estreetpunks.fi.

”Kun aletaan tehdä, niin tehdään kunnolla.” Niinpä Riikan kuvat ovat varsinaisen yhteisnäyttelyn lisäksi näytillä 5 kirjastossa.

Näyttelyaikataulu:   

  • 9. – 21.1.2018 Kaapelitehtaalla Jukka Male museossa
  • 8. – 28.1.2018 Rikhardinkadun, Sellon ja Tapiolan kirjastossa
  • 12. – 24.2.2018 Malmin kirjastossa (uudistettu näyttely)
  • 14. – 24.2.2018 Tikkurilan kirjastossa

Vapaa pääsy. Olet lämpimästi tervetullut!

Malmin kirjasto E Street Punks Riikka Koksu Valokuvanäyttely

Ensimmäinen kuvausreissu

Kenellä käy edes mielessä harrastelijatason laitteistolla ja juuri valokuvauksen maailmaan sukeltaneena sanoa kyllä, kun pyydetään kuvaamaan seminaariin, jossa on puhumassa mm. presidentti Tarja Halonen?

Tätä kysymystä mietin ns. oksennukset suussa kovinkin tiuhaan 26.4.2017 iltapäivällä, kun luin ohjeita miten presidenttiä puhutellaan ja missä kohtaa voidaan ottaa yhteiskuva puhujista presidentti Tarja Halosesta ja FT Samu Nyströmistä sekä järjestävien ProMarttojen, Anarkistimarttojen ja KantinMarttojen puheenjohtajista.

Muistin kyllä, mitä aikanaan ajattelin, kun sanoin kyllä. Kun kaikkien aikojen ensimmäisen oikean kuvausreissun uskaltaa tehdä näin, voi aina tiukoissa paikoissa palata tähän muistikuvaan… Ei tosin lohduttanut yhtään tuossa kohtaa.

Kertasin aikataulun, muut tiedot ja tekemäni kuvaussuunnitelman. Loin uskoa itseeni. Vaikka en olekaan mikään oikea kuvaaja, niin päivän hoidan kuin olisin – on oltava huomaamaton, rohkea ja leppoisa, että ihmiset ei jännitä ja kuvista saa jokseenkin kelvollisia. Pakkasin harrastelijatason kamerani ja sen ainoan linssin, jossa on zoom. Tiesin jo ennakkoon, että valovoima ei riitä ja salaman kanssa en yksinkertaisesti kehtaisi räiskiä varsinkin, kun en hallitse sitä vielä kovin hyvin. Pienyrittäjän rahkeet vaan ei riitä kaluston hankintaan hetkessä. Kertasin vielä ennakkoon tehdyn sopimuksen ja siitä sitten nokka kohti Taitotaloon.

Kun astuin Taitotalon ovesta sisään, vanha työminä hyppäsi pintaan ja hoitelin asiat ”ihan kuin olisin ennenkin tehnyt” -asenteella. Katselin paikat. On muuten komeasti remontoitu tila ja tyylikäs auditorio/lämpiö -yhdistelmä. Juttelin ja kuvasin lämpiössä urakalla. Kerroin opiskelevani valokuvausta vajaan vuoden mittaisella TSL:n valokuvauslinjalla. Muutaman henkilön kanssa puhuttiin myös kuvien julkaisusta – mikä on sallittua ja mikä ei. Huomasin ilokseni latelevani asiat apteekin hyllyltä. Omatoimiopiskelu vuosien mittaan on tuottanut tulosta.

Itse auditoriokuvaus oli pieni painajainen. Jouduin zoomaamaan enemmän kuin olin toivonut eikä valovoima linssissä riittänyt. Kohinaa sen sijaan riitti enemmän kuin pienessä kylässä. Kuvaaminen oli muutenkin haasteellista. En halunnut häiritä liikaa, kun epämääräisesti koikkelehtivaan kuvaajaan kiinnittää helposti huomiota. Kuvasin lopulta kuitenkin auditorion molemmilta laidoilta, takaa ja etupenkistä, jossa tosin pystypöydän ja puhujanpöntön välistä oli kaikkea muuta kuin oivallista löytää hyvä kuvauskohta.

Tilaisuuden jälkeen hipsin kotiin hypähdellen. Kyllä siellä muutama ihan kelpo ruutu on ja ilta muuten meni loistavasti. Tein sen!!!

Totuus paljastui, kun aloitin n. 500 kuvan läpikäynnin. Valikoin parhaat, tuskailin kuvien laatua ja käsittelin kuvia yömyöhään. Näin jälkikäteen ajatellen turhankin varovasti. Toinen oppi on, että jatkossa nukun yön tai kaksi ennen kuvien käsittelyä. Uusin silmin ehkä kuvien valinta ja käsittely onnistuu paremmin.

Noh. Kerta se on ensimmäinenkin. Sehän se vasta kerta onkin. 🙂 Ja harjoitus tekee mestarin… Valokuvaus on siitä kiva laji, että valmiiksi ei tule koskaan. Kuvausreissu valmisteluine, kuvaamisineen ja käsittelyineen vei kaiken kaikkiaan 12 tuntia. Itse tilaisuus kesti 4,5 tuntia.

Kiitos paljon mahtavasta oppimiskokemuksesta Martat ja varsinkin Anarkistimarttojen puheenjohtaja Kirsi!

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Riittävän suomalainen

Olen Riikka. Suomen kansalainen, syntynyt ja asunut koko elämäni Suomessa. Puhun suomea. Näytän suomalaiselta. Käyttäydyn kuten kunnon suomalaisen kuuluu. Kaapista löytyy Iittalaa, olen ylpeä Muumeista ja jääkiekon maailmanmestaruudesta 1995, tykkään saunomisesta ja hiljaisuudesta, ymmärrän jollakin oudolla tavalla ämpärien jonottamisen, syön salmiakkia, tiedän mikä päivä kuuluu syödä hernekeittoa ja mitä silloin on jälkiruokana odotettavissa jne.

Voiko suomalaisempi enää olla?

Helposti. Äiti on suomalainen ja isä puolalainen, joka katosi maailman tuuliin ollessani puolivuotias. Sen jälkeen ei ole nähty eikä kuultu, vaikka muutamia kertoja aikuisiällä olen häntä yrittänyt tavoittaa. Isästä on muistona häneltä saatu nukke.

Vajaa kymmenen vuotta sitten sain yhteyden siskopuoleeni ja näin ensimmäisen kerran kuvassa isämme. Kyllä sormi tärisi, kun klikkasin kuvan auki. Siskoni on täysin puolalainen ja asunut koko aikuisikänsä jenkeissä. Emme ole tavanneet – vielä. Onneksi nykyaikana on helppo olla yhteydessä muutenkin. Häneltä olen saanut vähän lisätietoa suvustamme ja jopa järjestetyn opastuskierroksen isän synnyinseuduille.

Riittävän suomalainen

Olen suomalainen omasta ja ympäristön mielestä. Minulle ei huudella solvauksia, ei kysytä mistä olen kotoisin, en menetä työtilaisuuksia, en saa epäasiallista kohtelua jne. En toki saa asiasta mitään hyötyäkään. Voin lukea erilaisia fiksuja ja ei niin fiksuja kirjoituksia kantasuomalaisuudesta ja suomalaisuudesta ja katsoa täytänkö kulloisenkin keskustelun kriteerit. Ja hymähtää perään. Olen onnekas, kun en joudu taustani takia kohteeksi, kun yleinen keskustelu on kuumimmillaan.

Jos taustani näkyisi ulkomuodossani, millainenhan elämäni olisi? Olisinko riittävän suomalainen?

IMG_1096

Elokuussa 2013 isän synnyinkodin edessä Olsztynissä, Puolassa.

IMG_4951

Isä. Voiko sellaista kaivata mitä ei ole koskaan ollut?

YearbookYourself_1970 parannettu

Entä jos?

Valokuvaus on VALOkuvausta ja muita oivalluksia

Aloitin valokuvauslinjan tammikuussa. Reilu kuukausi on matkaa taitettu varsin vaihtelevissa mielentiloissa. Suurin haaste on ilman muuta se, että olen kurssin noviiseja ja tipun kärryiltä käytännössä joka ilta. Järkkäri on ollut pari vuotta ja kuvannut olen ainoastaan automaattiohjelmilla eikä valokuvauksen historia, tekniikka, linssit, salamat, sanasto jne. ole edes auttavasti tuttuja. En ole sinut kamerani kanssa – siksipä kouluun aikanaan hainkin. En ole käynyt mitään valokuvauskurssia aikaisemmin lukuunottamatta edellisen koulun parin tunnin studiokuvausreissua, joka naurattaa edelleen. Jäi jonkun studiosalaman metalliläpyskät lampun eteen ja alkoi savu nousta. Kröhöm…

Palatakseni asiaan. Kurssilaisista karkeasti puolet on puoliammattilaisia. On kuvattu vuosia tai vuosikymmeniä ja valokuvauskursseja on käyty useita (moni käy myös päällekäin toista kurssia tämän linjan kanssa). On tavallista, että opettaja keskeytetään ja lisätään/kerrotaan miten kyseinen asia oikeasti on. Välillä keskustelut lähtee rönsyilemään ja tuntien johdonmukaisuus häviää eikä aiheesta saa kiinni. Keskustelut vilisee termejä, josta ei ole harmainta aavistusta. Muutaman kerran on käynyt mielessä miksi ihmeessä minut on edes kurssille päästetty, jos se vaatii perusasioiden hallintaa ja vähintäänkin muutaman vuoden tosikuvausta eikä kyse olekaan peruskurssista ”voit ostaa kameran saatuasi perustietoa kameroista”.

Epätoivon tunteet heitän yleensä viimeistään seuraavana päivänä romukoppaan ja yritän päästä asioihin kiinni kotona. Googlaan villisti ja lueskelen perusopusta John Hedgecoe: Valokuvaajan suuri käsikirja. Suurimpia huolenaiheita tällä hetkellä on kameran perusasetukset. Niihin tarvitsisin kipeästi selitysapua. Mitkä on aina käytävä läpi, onko niihin jotain järkevää oletusajatusta, mistä lähteä rakentamaan. Onko jotkut asetukset ihan ok pitää automaatilla. Mihin ei tarvitse koskea ollenkaan… Valokuvauskirjan ja käyttöohjekirjan tavaaminen ei vaan auta. Aivot ei ota vastaan asioita sitä tahtia, mitä yritän ja sekös tuskastuttaa.

Ehkä pitää vaan antaa asialle aikaa ja maltin kanssa mennä. Pari iltaa viikossa ja reilu kuukausi kalenteriaikaa on loppujen lopuksi tosi vähän asian äärellä. Jokainen rippunen tietoa on kuitenkin eteenpäin.

On tässä ehditty myös oppia. Itseasiassa jopa enemmän kuin ajattelin.

  • Valokuvaus on VALOkuvausta. Valo on oikeasti yksi tärkeimpiä elementtejä kuvassa. Pelkästään asian ymmärtäminen ja erilaisten kuvien katsominen tästä näkökulmasta auttaa hahmottamaan asiaa. Valon hyödyntäminen ja soveltaminen eri tilanteissa kunnolla tulee viemään vuosia. Jospa tässä asiassa pääsisi kuitenkin jo alkuun.
  • Kiinnostavassa kuvassa on yleensä joku pielessä. Teknisesti viimeisen päälle kuvat ovat hienoja, mutta ne ei välttämättä puhuttele. Kun saa ikuistettua hetken/tunnelman, on tavoittanut jotain tärkeää. Jos kuvaa jonkun itselle tärkeän tilanteen, voi kuva olla merkityksellinen ja paras kuva itselle – samalla ulkopuoliselle asia ei avaudu ollenkaan. Tämä oli erityisen iloinen oivallus.
  • Haluan oppia kuvauskulmista, sommittelusta ja muusta tärkeästä sen verran, että saan kuvat kiinnostavammaksi. Nyt kuvat näyttää justiinsa siltä mitä ne ovatkin, harrastelijan tekniikka hakusessa -räpsyjä. Ja kuitenkin lopuksi. Oma tyyli löytyy vain kuvaamalla enkä edes halua ulkopuolista ohjausta miten juuri minun kuuluisi tehdä. Mieluummin löydän suunnan ja tyylin ihan itse.
  • Kameraharrastajat ja valokuvaajat on erikseen. Itse olen kiinnostunut valokuvaamisesta. On kuitenkin ymmärrettävä millaisilla välineillä saa kohtuullisia kuvia ja mitä missäkin tilanteessa kannattaa käyttää. Iloista on, että opettajat ja luennoitsijat kerta toisensa jälkeen sanovat – käytetään niitä välineitä mitä on, joskus on hyväkin ettei ole liikaa vaihtoehtoja mistä valita. Asiasta tiedän silti aivan liian vähän.
  • Valokuvaajat ja photoshoppaajat on kaksi eri koulukuntaa. Ensimmäinen kuvaa luomuna ja tekee kuvasta mahdollisimman hyvän + korjaa ihan pakolliset kuvankäsittelyssä. Jälkimmäinen taas käyttää paljon aikaa nimenomaan kuvankäsittelyssä. Kuvia voidaan yhdistellä ja tehdä taidetta niin ettei alkuperäisetä kuvaa tunnista. Suurin ryhmä kuvaajista lienee kuitenkin jossain tuossa luomukuvaamisen ja photoshoppaamisen välimaastossa. Itseä kiinnostaa nyt eniten kuvaaminen ja oikeiden asetusten löytäminen kussakin hetkessä, jonka vuoksi pitäydyn kuvien käsittelystä (siinäkin toki lisäosaaminen on enemmän kuin tarpeen).
  • Ammattilaisilla on näppituntuma kuvaamiseen ja osaavat valita kaluston tilanteen mukaan, mutta ihan yhtälailla he kokeillen laittavat kuvauspaikan kuntoon. Ei asetukset ja valaisu itsestään mene kohdilleen. Valokuvaaminen vie aikaa ja valmisteluja. On parempia päiviä ja huonompia päiviä.
  • Valokuvauksessa on valtava määrä eri osa-alueita, joihin voi erikoistua. Ihmisen ja lasipullon kuvaaminen vaatii eri asioita. Vieläkin enemmän kuin voisi äkkiseltään ajatella.

Meillä on osaavat opettajat ja tunnit on suunniteltu. Se ei ole ollenkaan itsestäänselvää nykyaikana. Olen iloinen, että olen kurssilla, vaikkakin toivoisin kyllä olevani enemmän oman tasoisessani ryhmässä. Saisin varmasti enemmän irti – varsinkin, kun olen järjestänyt asiat niin, että pystyn oikeasti panostamaan opiskeluun.

Tänään alkaa henkilökuvaustunnit. Oppeja pääsen toteuttamaan kunnolla puolentoista viikon päästä ensimmäisellä kuvaussessiolla, josta ehkäpä kuvia marraskuiseen Kaapelitehtaan loppunäyttelyynkin irtoaa. Kuvauskohteena E Street Punks, tietenkin. Jännää.

Aloitan tänään myös opiskelijoiden valokuvaajaesittely-sarjan. Taktisesti olen ensimmäinen esittelijä, että saan keskittyä muiden pitämiin esittelyihin täysillä eikä tarvitse enää miettiä omaani. Parin tunnin googlauksella päädyin esittelemään rockvalokuvaaja Tomi Palsan. Palsaan päädyin monesta syystä. Olen kiinnostunut rockvalokuvaamisesta ja tykkään ottaa kuvia keikoilla. Kuvausolosuhteet on vaikeat ja siellä on pakko vain räiskiä ja toivoa, että joku onnistuu. Kun valikoin kuvaajaa, törmäsin Jarkko Martikaisen tekemään haastatteluun Palsasta. Asenne ja itseoppineisuus tekivät suuren vaikutuksen. Lainasin myös Tomi Palsan Tunnelmat ja kuvat -kirjan kirjastosta ja se vahvisti ajatuksen.

Alla joitakin kuvia. Pääasiassa käsittelemättömiä. Kuvittelen, että näin näen parhaiten oppimiskäyrän kurssin aikana.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Valokuvausta opiskelemaan…

Löysin syksyllä valokuvauslinjan, jonka opinto-ohjelma vaikutti mielekkäältä. Maksullisuus, opintojen laajuus ja harjoitustehtäviin painottuva opiskelu olivat piste iin päälle. Tästä saattaisin saada oikeasti irti. Pelkästään asian äärellä oleminen tekisi hyvää.

Kirjoittelin hakemuksen sen enempi kursailematta. Kerroin, että kuvaan automaatilla enkä omin avuin pääse kynnyksen yli, että alkaisin manuaalisäädöillä kuvaamaan. Tähän tarvitsen apua. Olen sillä tasolla, että alan erottaa asioita miksi joku kuva on hyvä ja joku huono. Alan siis ymmärtää mikä kuvissa on pielessä – muutakin kuin että horisontti on vinossa. Mutta siihen on paljon matkaa, että hyviä kuvia saisi otettua. Näytekuviksi valitsin alla olevan Orava -onnenkantamoisen, jonkun Rehtorit-keikkakuvan ja oli siinä joku kolmaskin. En tarkemmin enää muista minkä.

orava

Joulun alla sain tiedon. Pääsin kouluun! Hakijoita oli niin paljon, että 2 ryhmää aloittaa ja peruutuspaikkoja jonotetaan edelleen.

Koulu alkaa ylihuomenna. Rimakauhua on havaittavissa – paljon. Tuskin mitään höyhensarjalaisia on opiskelukavereina ja omat taidot on kovin vähäiset. Pari vuotta ja muutama tuhat kuvaa järkkärillä ei kovin vahva kuvauspohja ole. Toki siksipä juuri olen kouluun menossa…

Odotukset kouluun:

  • koulun aikana pois automaattiasetuksilta
  • valotuksen ymmärrys ja soveltaminen manuaaliasetuksilla: aukko, suljinaika, herkkyys
  • erilaisia apuvälineitä ja hyviä sääntöjä sommitteluun
  • henkilökuvauksen hyviä käytäntöjä
  • keikkakuvaukseen apuja (vaikeat kuvausolosuhteet varsinkin klubeissa)
  • kuvankäsittelytaitojen parantaminen
  • ammattilaisilta hyviä neuvoja ja käytäntöjä tekemiseen
  • tukku harjoitustöitä, niihin palautteita ja sen kautta parempia kuvia
  • lisäksi kaikkea sitä mitä en osaa ennakoida.

Jos opiskeluajan ja sen jälkeen raahaan kameraa into piukkana joka paikkaan, korvaa se mennen tullen kaiken edellä mainitun…

Aika näyttää!