Uutta Vuotta odotellessa!

On se hyvä ettei ihminen tiedä etukäteen tulevaisuutta. Olisin nimittäin juossut helmat hampaissa karkuun viime vuoden vaihteessa, jos olisin tiennyt mitä on tulossa.

Tänä vuonna on ollut niin paljon kurjia uutisia, ettei oikein tiedä miten olisi. Aivokasvaimia, enkelivauva, erilaisia syöpiä, kuolemantapauksia ystävien ja tuttavien parissa… Välillä jo tuntui siltä, että jos joku otti yhteyttä pitkän ajan jälkeen, niin jossain vaiheessa tuli aina puheeksi tuttavapiirissä juuri tapahtunut kuolemantapaus tai paljastunut vakava sairaus. Elämään ne nämäkin asiat vaan kuuluu ja tuppaavat kasaantumaan.

Aina on jotain hyvääkin. Tänä vuonna helmihulluus on saanut minut valtaansa. Vuosien konttorityön jälkeen on vähintäänkin mahtava tunne saada aikaiseksi jotakin konkreettista ja kaunista. Pää on myös tarvinnut tuuletusta ja helmihommiin uppoutuu tuntikausiksi hyvinkin helposti. Suosittelen. Positiivinen palaute on tehnyt ihmeitä. Pääsin myös pitämään ensimmäisen Helmihomma! -työpajan, joka onnistui yli odotusten. Toivottavasti näitä on tulevaisuudessa mahdollisuus pitää lisääkin.

Ensi vuotta katson toiveikkaasti, vaikka lähipiirissä olevat sairaudet ja hoidot vakavaksi vetääkin. Toivon kaikille voimia, valoa ja toiveikkuutta. Kaikki menee kuitenkin justiinsa sillä tavalla kuin pitääkin.

”Liian paljon hyvvee on ihanoo”, sanotaan Savossa. Justiinsa semmoista uutta vuotta toivon ihan jokaiselle.

Tykkäsitkö siitä, mitä luit? Tue tekemistä kommentoimalla ja jakamalla julkaisua. Voit myös tukea rahallisesti esim. uimareissun tai kahvikupillisen verran ja näin mahdollistat postauksien kirjoittamisen jatkossakin. Kiitos. ❤
Donate Button with Credit Cards

Munahommia!

Olemme reilun vuoden toimineet munakuriireina puolihuolimattomasti. Tilasin ensin äitini kautta meille luomumunia. 30 kpl munia tuntui ensin isolta määrältä. Mietin heti, että meneeköhän ne pilalle. Turha huoli. Munat säilyvät kuukauden huoneenlämmössä ja 2-3 kk viileässä, joten pilaantumisvaaraa ei ole. Tilasin salkun eikä se tietenkään edes kuukautta kestänyt. Olivat ihanan tuoreita ja maukkaita – ehdottomasti parempia kuin kaupassa. Halusin jakaa tätä iloa ja kysyin parilta kaverilta, että kiinnostaisiko edulliset tuoreet luomumunat suoraan tilalta. Kyllähän se kiinnosti. Lopulta tilauksia oli sen verran paljon, että sovittiin rajoite – tilauksia otetaan vain sen verran, kun kerralla auton takapenkille mahtuu eikä kohtuuttoman pitkiä matkoja lähdetä ajamaan. Mieheni Mikko toimi kuskina ja minä hoidin tilaukset/rahastuksen. Osa munasalkuista haettiin kotoa. Mukavaa yhteisöllistä puuhaa kerran kuukaudessa. Keväällä äidin sairastuttua vakavasti, meni useampikin homma sekaisin ja munakuriiri lopetti väliaikaisesti toimintansa. Munahommat otettiin uudelleen pöydälle loppukesästä ja sovittiin uusi toimintatapa. Mikko hoitaa munahommat kokonaan itse ja munia saa jatkossa vain noutamalla. Voi sitä iloa, kun munia taas saa…

1238161_10201256579911068_1831010821_n
Munasalkut

Tähän saakka olemme pystyneet kertomaan, että munat tulevat Somerolta, Munatukku Nikulasta. Viime lauantaina päästiin paikan päälle ihmettelemään. Uudessa kanalassa on kymmeniä tuhansia kanoja ja viereisessä rakennuksessa ”nuoriso-osasto”, jossa kanat kasvavat 16 viikkoisiksi asti. Vanhasta kanalasta on parasta aikaa muodostumassa nykyaikainen pakkaamo. Juteltiin paljon muniin liittyvästä liiketoiminnasta ja alan tulevaisuuden näkymistä. Voi pojat, miten mielenkiintoista!

IMG_1616 kopio
Siellä siintää Munatukku Nikula! Edessä pelto, joka on apilalla. Tästä pellosta saadaan aikanaan luomuviljaa.
IMG_1615 kopio
Kanalan seinä. Ei epäilystäkään missä ollaan.
IMG_1614
Muutama munakenno…

Haluaisitko sinäkin tuoreita munia suoraan tilalta? Käy kurkkaamassa syksyn munatoimitusajat ja hinnat. Nouto Helsingin Pitäjänmäestä. Muutama lisäsalkku mahtuu kyytiin oikein hyvin… Ja jos oman munaringin järjestäminen esim. työpaikalle alkaa kiinnostaa, niin ota yhteyttä suoraan Munatukku Nikulaan. Muutaman kymmenen munasalkun toimitus Helsinkiin erikseen sovittuna ajankohtana ei varmasti tuota vaikeuksia kunhan hoidat tilaukset, jakelun ja rahastuksen itse.

Tykkäsitkö siitä, mitä luit? Tue tekemistä kommentoimalla ja jakamalla julkaisua. Voit myös tukea rahallisesti esim. uimareissun tai kahvikupillisen verran ja näin mahdollistat postauksien kirjoittamisen jatkossakin. Kiitos. ❤
Donate Button with Credit Cards

Tulevaisuuden näkymiä

Koulut alkaa. Itsekin aloitan toisen ja samalla viimeisen vuoden painoviestinnän parissa. Lukuvuoden aikana pitää tehdä suuria päätöksiä tulevaisuuden suhteen ja se rehellisesti sanottuna hirvittää. Suurin kysymys lienee miten tulen taloudellisesti toimeen opintovapaan jälkeen. Pienet menot ei oikein auta, jos tulopuoli on liian pieni.

Irtisanoudunko töistä? Ja jos, niin miten se pitäisi hoitaa? Pitääkö käydä päivä töissä, että saa lomapalkan? Mitä muuta? Vai haluavatkohan ne sieltä jo minut pois, kun olen ollut pitkään poissa ja tässä välissä on ollut kahden käden sormilla laskettava määrä yt-neuvotteluita. Ja jos näin, niin mitä sitten tapahtuu? Pääsenkö ansiosidonnaiselle, vaikka olen ollut opintovapaalla? Voiko ansiosidonnaisen turvin startata yritystoiminnan pikkuhiljaa, jos sille pääsee?

Perustanko yrityksen? Pienille yrityksille liiketoiminnan kehittämistä, markkinointia, nettisivuja, esitteiden suunnittelua, asiakasmäärien kasvatukseen tähtääviä toimenpiteitä jne. eli kaikkea sitä, mikä ei ole yrittäjän vahvuusalue pl. kirjanpito. Kohtuullisella hinnalla, joka tarkoittaa suomeksi sitä, ettei tarvitse ympärivuorokauden tehdä töitä tullakseen toimeen. Pitkät asiakassuhteet tavoitteena, että molemmin puolin on hyöty suurin ja tosiaan tarkoituksena auttaa pieniä yrityksiä eikä jahdata suuren rahan firmoja. Ei konsulttijargonia eikä kikkailuja. Täyttä käytännön hommaa joustavasti tarpeiden mukaan ymmärtäen, että pienillä firmoilla ei määräänsä enempää rahaa ole käytettävissä. Vaikka tämä tietysti kuulostaa hyvältä, niin onko liikeidealle oikeasti tilausta ja onko joku valmis maksamaan palvelustani? Kirkastuuko idea järkeväksi ja toimivaksi? Onko asiakkailla varaa maksaa palvelusta – tarvetta tietysti on, mutta sehän ei vielä riitä. Riittääkö osaamiseni sittenkään? Entäs helmihommat? Voisinko pitää niitä sivujuonteena mukana…

Paljon kysymyksiä, selvitettäviä asioita ja vain vähän vastauksia. Hirvittää. Toisaalta on kutkuttavan jännää katsoa, mihin elämä vie. On suuri illuusio kuvitella päättävänsä elämästä, kun samaan aikaan voi tapahtua ihan mitä tahansa. Jos jotain voisin matkalle mukaan ottaa, niin ottaisin luottamusta elämään. Kaikki järjestyy lopulta ajallaan juuri niin kuin pitääkin.

Tykkäsitkö siitä, mitä luit? Tue tekemistä kommentoimalla ja jakamalla julkaisua. Voit myös tukea rahallisesti esim. uimareissun tai kahvikupillisen verran ja näin mahdollistat postauksien kirjoittamisen jatkossakin. Kiitos. ❤
Donate Button with Credit Cards

Shokkihoitoa läheisen vakavan sairauden vuoksi

Alkaa olla aika tarkalleen 2 kuukautta, kun saatoin helteisenä toukokuun iltana äitiäni sairaalaan jatkotutkimuksiin. Viimeisen hieronta-asiakkaan hän sai lennossa siirrettyä miehelleni Mikolle.

Lääkäri oli päivällä soittanut aamuisten verikokeiden tuloksien vuoksi – kiireesti jatkotutkimuksiin Meilahteen. Hälytyskellot alkoi päässä soida kiireisen pyynnön vuoksi. Kahta kovemmin ne alkoivat kalkattaa ilmoittautumisessa, kun ensimmäisenä kysyttiin ”Kuinka voit?” ja tarkastettiin lähiomaisen tiedot. Äiti mietti, että toivottavasti tässä ei koko iltaa mene. Ehdin sanoa, että tässä jonkun verran väkisinkin kestää, kun kiireiset otetaan aina ensin sisään ja täällä on porukkaakin. Sen sanottuani äiti pyydettiin sisään. Sairaanhoitaja huikkasi, että saattajako on mukana – kestää noin vartin verran.

Ajattelin, että puoli tuntia jos riittää, niin ei tämä sittenkään ole mitään vakavaa. 45 minuutin odotuksen jälkeen minut tultiin pyytämään sisään. Matkalla fiksun oloinen erikoissairaanhoitaja kertoi, että äidille tehdään nyt verikokeita ja tutkimuksia. Joutuu jäämään yöksi sisälle. Sitten näin äidin. Sairaalavaatteissa sairaalasängyssä kaikissa laitteissa kiinni ja ilme oli todella hämmentynyt. Ensimmäiset ajatukset oli: ”Pysy rauhallisena!”, ”Sovi käytännön asiat!”, ”Älä näytä säikähtämistä!”.

Veriarvot olivat jo tiedossa. Hemoglobiini oli alle 90 ja muusta oli ymmärrys, että pielessä on jotakin isosti, mutta syöpää sen ei pitäisi olla. Juteltiin niitä näitä ja äiti mietti, että: ”Mitä ihmettä. Olo on ihan normaali. Väsynyt tietysti, mutta töitäkin on tehty ja verikokeissa fillarilla käyty.” Viljeltiin mustaa huumoria mm. onneksi eivät tule minulta verenpainetta mittaamaan – kiepsahdan vielä naapuripetiin. (Oltiin yhtä aikaa paria viikkoa aikaisemmin selkävaivojen takia oltu pedin omia ja minullakin oli kaikenlasita ollut.) Sovittiin, että käyn moikkaamassa äidin kissaa Arielia, soitan veljelleni ja tämän tytölle ja soitellaan illalla miten tilanne etenee. Äiti yhtäkkiä sanoi: ”Sinähän täriset. Olet shokissa. Ei tässä mitään hätää ole, en aio tähän kuolla.” Juteltiin vielä, toivottelin jaksamiset ja lähdin sairaalasta.

Kyyneleet valui silmistä, kun kävelin poliklinikalta ulos. Ihan epätodellinen olo. Äiti on ollut aina perusterve. Soitin saman tien Pasille ja Merille. Ikäviä uutisia on pitkin kevättä muutenkin ollut, niin Meri tokaisi, että mitä nyt taas – aina jotain kurjuutta, kun sinä soitat. Niinhän se on. Illalla selvisi osoite Hematologinen osasto 7A huone 13 ja että ei vielä seuraavana päivänä pääse pois.

Seuraavana päivänä lähdettiin Mikon kanssa vierailulle. Hematologinen osasto löytyi helposti. Superkäsienpesu ja desinfiointi osastolla. Huoneen ovelta näimme, että lääkäri istuu äidin luona. Odoteltiin liki puoli tuntia, kun lääkäri tuli ulos ja ensimmäisenä kysyi oletko tytär. Nyökkäsin. Hän vei meidät toimistohuoneeseen ja kertoi, että verisyöpä on kyseessä, mutta vielä ei ole tyyppi selvillä. Hoidot aloitetaan heti ja äidillä on monta hyvää vuotta vielä edessä, kunhan syöpä saadaan kuriin. Vuoden vaihteessa pitäisi näyttää jo valoisalta. Lääkäri totesi, että äiti saa parasta mahdollista hoitoa, mitä Suomesta ylipäätään voi saada. Pitkä keskustelu, josta en muuta oikeastaan muista.

Siitä sitten äitiä moikkaamaan. Isoja asioita edessä. Mitä tämä tarkoittaa? Mitä hoitoja? Saako olla kotona vai pitääkö olla sairaalassa? Mitä saa tehdä, syödä jne. Mistä kaikesta pitää luopua? Kaikki asiakkaat pitää perua ja työt lopettaa. Hoitotila kotona pitää muuttaa makuuhuoneeksi. Mitenhän raha-asiat? Miten kaikille tästä ilmoitetaan – ensin ainakin Pasille ja Merille, koska tietävät jo eilisen perusteella tilanteesta. Saako käydä kasvimaalla? Entä uimassa? Hirveästi kysymyksiä ja vaan vähän vastauksia.

Sairaala

Äidin ollessa sairaalassa veivattiin käytännön asioita urakalla. Äiti soitteli lähimmille ihmisille itse ja osan pyysi hoitamaan. Muuten keskittyi ymmärtämään mitä on tapahtunut ja sulattelemaan asiaa. Vieraitakin kävi. Hoitelin äidille kaikki olennaiset tarvikkeet ja oman kannettava sairaalaan. Asiakaskirje kirjoitettiin ja yhteystiedot metsästettiin. Sähköpostit ja kirjeet lähetettiin. Hoidettiin Mikon kanssa Arielia.

Kävin joka päivä sairaalassa ja soiteltiin äidin kanssa useita kertoja päivittäin. Ensimmäisinä päivinä kuskasin äidille paketillisen lempiteetä. Kylmäsi, kun punasoluja jouduttiin tiputtamaan ja sytostaatit aloitettiin. Naapurivuoteen akuuttia leukemiaa sairastava minun ikäiseni nainen oli tosi huonossa kunnossa ja väkisinkin mieleen tuli ajatus, että tuohonko sitä ollaan menossa – hän oli sairastunut 2 kuukautta aikaisemmin. Netti suhisten etsin tietoa kroonisesta lymfaattisesta leukemiasta, joksi sairaus oli osoittautumassa. Äidin koti järjestettiin uuteen uskoon. Äidin hierontapöytä Mikolle, Mikon hierontapöytä myyntiin. Ihmiset soittelivat, lähettivät sähköpostia jne. Palsta piti käydä mylläämässä. Hattu ja huivi ostaa, jos hiukset lähtee heti.

Oma olo oli vähintäänkin sekava. Päivällä toimintaa ja yöllä ajatukset pääsivät valloilleen. Monet itkut tuli itkettyä. Onneksi Mikko oli auttamassa ja tukemassa. ”Pidän huolta äidistä, että kaikki on hyvin” -ainoa elämässäni oleva muuttumaton asia, minkä olin vuosien saatossa kuvitellut onnistuneesti hoitavani, ei ollutkaan käsissäni. Tähän ei yleensä kuole, hoin itselleni. Pahinta oli ajatella mistä kaikesta äiti joutuisi luopumaan esim. mullan kanssa ei saisi olla tekemisissä ja ihmisjoukkoja pitäisi välttää. Ei saa syödä salaatteja jne. jota äiti pääasiassa popsii. Eli kaikista rakkaimmista asioista pitäisi luopua ja miten sitten kissa ja kissanhiekka?

Viimeisinä sairaalapäivinä vasta selvisi, että rajoitteet koskevat matalasoluvaihetta, jota ei välttämättä edes tule. Voi kun sairaalakielen olisi oppinut nopeammin, niin olisi ymmärtänyt mitä mikäkin tarkoittaa eikä olisi ahdistanut niin paljoa! Kotiinpääsy tapahtui yhtä odottamatta kuin sairaalaan menokin. Menin äidin luokse ja lääkäri oli juuri käynyt ja luvannut, että pääsee kotiin. Soitto Mikolle, että ottaa auton ja tulee hakemaan äidin – Jopon kyydillä ei ehkä ole soveliasta kotiin kyydittää. Menin edeltä äidin luokse, siivosin paikat kuntoon ja kävin kaupassa. Juhlan kunniaksi raparperipiirakka kahvit. Eipä edellisenä päivänä ymmärtänyt mitä varten piirakka tuli tehtyä.

Pitkän aikaa kotona odoteltiin diagnoosin vahvistumista. Varsinainen hoito aloitettaisiin vasta, kun diagnoosi on selvä. Laiteltiin ruokaa välillä meillä ja välillä äidin luona – onneksi asutaan naapuritaloissa. Katsottiin äidin kanssa Wallandereiden 3 kausi Mikon tehdessä töitä. Äidin asiakkaista monet olivat siirtyneet Mikon asiakkaiksi, jotain hyvääkin tästä seurasi. Äitienpäivälahjaksi useana vuonna olen ostanut Uimastadionin kausikortin. Päätettiin, että niin tehdään tänäkin vuonna ja jos jää käyttämättä, niin sitten jää. Stadikan uintireissuja entiseen tapaan. Toki fillarointi hidastui entisestä ja uintireissulla minä katselin vähän perään eikä reissuja ole kovin montaa ollut – vaan onpahan päästy! Palstallakin on käyty. Minä laittelin potut, herneet sun muut kasvamaan ja äiti katseli, kun tein. Useana iltana on äidin kanssa käyty kävelemässä. Päästiin myös käymään Fiskarsin antiikkipäivillä, josta oli jo talvella puhuttu. Käytiin myös Tove Janssonin näyttelyssä Ateneumissa.

Diagnoosikin selvisi. Krooninen lymfaattinen leukemia, mutta epätyypillinen sellainen. Hoidot pillerihoitona ja vain yksi tiputus poliklinikalla per hoitojakso riittää. Näillä mennään vuoden loppuun riippuen hoitovasteesta ja miten kunto kestää. Melkein voisi sanoa, että selvittiin säikähdyksellä, koska paljon pahemminkin voisi olla asiat.

Nyt eletään heinäkuun helteitä ja ensimmäinen sytostaattikierros on takana. Ei mennyt kuin elokuvissa. Voi kun tässä voisi olla enemmän avuksi. Helpottavaa on kuitenkin se, että tietää miten asiat suurin piirtein menee. Toivottavasti kaikki menee parhaalla mahdollisella tavalla. Täydestä sydämestä sanon, että voi kun olisi Joulu!

14.8.2015 kirjoitettu jatko-osa tarinaan löytyy täältä.

Vuorotteluvapaa – avain muutokseen!

Olin 10/2010 – 10/2011 vuorotteluvapaalla enkä todellakaan tiennyt mihin kaikkeen vapaa johtaisi. Enkä muuten tiedä vieläkään ja hyvä niin!

ENNEN VAPAATA

Olin kesäloman viimeisiä viikkoja viettämässä, edelleen aivan puhki ja mietin kauhulla tulevaa syksyä. Edellinen vuosi oli ollut töissä todella rankka suuren kokonaisuudistusprojektin projektipäällikön hommissa ja päässä valkeni ajatus, että tätä tahtia en vaan yksinkertaisesti selviä jouluun saakka. Sitä pidemmälle en uskaltanut edes ajatella. Työt näytti siltä, että vaikeita asioita olisi ratkaistavana ja vauhti sitä myötä edelleen kiihtyy. Googlasin vimmalla vuorotteluvapaan ehtoja ja taloudellisia asioita. Rahaa oli jäänyt säästöön siitä yksinkertaisesta syystä, että kuukausittaiset menot olivat pienet ja en ehtinyt rahaa kuluttamaan, koska olin ”aina töissä” tai kotona suunnittelemassa seuraavan päivän/viikon töitä. Tiesin, että vuorotteluvapaan saaminen on jonkunmoinen lottovoitto, kun työnantajan ei ole sitä pakko myöntää ja aikasemmalla kierroksella en päässyt asiasta kunnolla edes keskustelemaan. 25.7.2010 kirjoitin sähköpostin esimiehelleni ja toivoin sydämestäni, että vapaa onnistuisi.

”Moikka!

Olen tässä muutaman vuoden pohtinut vuorotteluvapaata ja kerran sitä jo hakenutkin (XXX aikoina – en saanut).

Haluaisin nyt ihan rauhassa laittaa itseni kuntoon ja miettiä mitä ”isona” haluan tehdä. Viimeiset vuodet ovat menneet työn ehdoilla eikä se pidemmän päälle voi toimia – ei siitä hyödy kukaan, vähiten minä itse. Työn ehdoilla meno johtuu paljolti omasta asenteesta ja tavasta tehdä töitä. Sitä on vaikea kesken tohinan muuttaa enkä ole edes varma kuinka paljon sitä kannattaa muuttaa. Joku tasapaino pitää silti löytää ettei väsymys iske liiaksi.

Haluaisin vuorotteluvapaalle 1.10.10 – 30.9.11 väliseksi ajaksi. Tuo 1.10.10 mahdollistaisi järjestelyt ja XXX kannalta se olisi otollisin aika siirtää vastuu.

Laitan viestin jo nyt ettei asia tule ihan puun takaa – laitatko jo mietintämyssyyn? Jutellaan sitten, kun palataan työmaalle. Siihen saakka ihanaa aurinkoista kesää ja lomaa!

Riikka”

Töissä juteltiin esimieheni kanssa ja hän lupasi tukea asiaa. Laitoin hakemuksen henkilöstöosastolle toiveaikatauluineen. Asia kuitenkin tussahti heti. Isossa organisaatiossa vuorotteluvapaalle haluavia on jonoksi asti ja vuorotteluvapaalle pääsee, jos jollain osastolla satutaan palkkaamaan määräaikainen henkilö töihin. Ja jonossa on monta henkilöä. Voin mennä jonoon, mutta vuosiin ei ole toiveita. Nieleskelin pettymystäni, käärin hihat ja jatkoin töitä. Sitten alkoi tapahtua. Henkilöstöosastolta soitettiin 1,5 viikkoa ennen vuorotteluvapaan alkua ja kerrottiin, että määräaikainen henkilö on aloittanut ja kukaan jonossa edelläni oleva vuorotteluvapaata haluava ei voi näin pian jäädä vapaalle syystä tai toisesta. Että kiinnostaako? Lupasin selvittää asiaa ja juoksin sydän pamppaillen esimieheni juttusille, joka oli tyrmistynyt asiasta – ei ollut kuullut asiasta mitään ja oletus kun oli, että tämä ei ole vuosiin mahdollista. Päätettiin, että mietitään tilannetta yön yli tahoillamme. Mietittiin, selvitettiin, keskusteltiin eri suuntaan ja todettiin, että homma voi onnistua. Allekirjoitin vuorotteluvapaasopimuksen ja samana päivänä sain houkuttelevan työtarjouksen. Päätin, että nyt katsotaan mistä tämä akka on tehty… Paperisota eri suuntiin, vimmattua työntekoa ja vahvistus eri suunnista. Totta se on, pääsen vuoden vapaalle.

Viimeisessä vetämässäni johtoryhmässä puheenjohtaja kysyi, että minkälaisia suunnitelmia sinulla nyt on? Vastaukseni oli, että teen karjalanpiirakoita jouluksi. Ei muuta. Ja tuntui kyllä hyvältä vastata noin, kun aikataulut olivat viimeisen 10 vuotta juoksuttaneet turhankin paljon. Viimeinen työpäivä meni lähes tauotta maan alla olevassa neukkarissa. Klo 17 oli vihdoin hoidettu viimeiset työt, olin ojentanut projektiryhmän ydinporukalle aikaisemmin selviytymispakkaukset ja olin valmis lähtöön. Istuimme kollegan kanssa neukkarissa ja sovittiin vielä viimeiset hommat, kun hän kaivoi korin laatikossa. Selviytymispakkaus minullekin ja pullo Bollinger-shampanjaa. Tässäkö se oli? Viimeiset halaukset, kellokortin leimaus ja kotiin lähtö vedet silmissä. Jopolla huristelin kotiin ja mietin, että ”No niin elämä, paas laittaen parastas – kyydissä ollaan…”

VAPAALLA

Koska kaikki tapahtui niin äkkiä ja työ oli täyttänyt ajatukset 24/7, olin ensimmäiset pari viikkoa kuin puulla päähän lyöty. Kävin mm. katsomassa, kun Victoria ja Daniel kävivät Suomessa vierailulla ja vilkuttivat rahvaalle parvekkeelta. Vilkutin kauppatorilla kuuliaisesti takaisin ja hihittelin, että kaikkea sitä voi päiväaikaan tehdä. Ihmettelin myös sitä, että miten ihmisillä tuntuu olevan paljon aikaa eikä kiirettä minnekään. Mielessä alkoi valjeta ajatus, että kiire ja ”ei aikaa” on kovin suhteellista.

Lokakuusta helmikuuhun voi vapaan sisällön kuvata hyvin lyhyesti. Nukuin, kävin Egyptissä, valmistelin joulua, katsoin Beckejä ja rapsutin kissoja. Olin niin väsynyt, että nukuin keskimäärin 14 tuntia vuorokaudessa ja enemmänkin olisi heittämällä mennyt – en kehdannut. Helmikuussa sain työtarjouksen ja kävin töissä pikavisiitillä kohteliaasti kieltäytymässä. Ahdisti. En meinannut osata talosta ulos. Päätin, että saa olla viimeinen kerta, kun vapaalla työmaalla käyn.

Maaliskuusta alkaen aloin herätä henkiin. Innostuin musiikista uudelleen. Opettelin ajamaan autolla uudelleen. Aloitin spinningin uudelleen ja hajoitin lopulta polvenkin maratoonissa. Menin äitini seuraksi kasvimaata tonkimaan. Aloitin uimastadion kauden. Urheilin ja nautin elämästä ilman aikatauluja ja paineita.

Vaikka urheilin vimmalla, paino oli silti korkealla. Iho oireili ja vatsa oli kipeä. Ystäväni lähipiirissä oli todettu keliakia ja ystäväni sanoi, että iho-oireet näyttää ihan samalta – teepä ruokatesti. Jätä kaikki viljat pois ja palauta ne yksitellen. Huomaat kyllä eron, jos sinulla on jonkun viljan kanssa ongelma. Näin tein. Palautin viimeisenä vehnän ja hallelujaa… Siihen jäi vehnän syönti. Paino tippui 3 kuukaudessa reilu 10 kg.

Tein siis kaikkea mahdollista mukavaa ja täysin mielihalujen mukaisesti. Kesän saldo oli urheilun kannalta huikea. Olin pyöräillyt reilu 1000 km ja uinut reippaasti yli 100 km. Muut hyötyliikunnat tietysti päälle. Polvi ei kestänyt syksyllä enää spinningiä, mutta juoksua kesti. Siispä juoksin. Olin paremmassa fyysisessä kunnossa kuin koskaan.

Mielessä kaihersi enää pitkään jatkunut parisuhde, joka oli ollut pitkään epätyydyttävä. Syynä oli paljolti oma työorientoituminen, mutta myös se, että olimme hyvin erilaisia ihmisiä. Tiesin, että töissä ollessa en jaksaisi suuria ratkaisuja asian suhteen tehdä. Kaksi viikkoa ennen vuorotteluvapaan loppua erosimme.

Ennen vuorotteluvapaan loppua mietin tulevaisuutta töissä. En ollut tietoisesti hakenut mitään uutta, vaan ajattelin, että jos jotain uutta ilmaantuu, se tulee eteen aikanaan. Eipä tullut. Töissä neuvottelin 3 eri tehtävästä ja lopulta päädyin tehtävään, joka oli vahvasti erilainen kuin edellinen työni. Tein myös muutamia päätöksiä terveempään suuntaan esim. työaika on 8-16 ja jos se ei riitä, on joko tehokkuudessa parantamisen varaa tai työ pitää jakaa toisin – ainakin keskustelen asiasta enkä vain tyydy ”juoksemaan kovemmin”, joka oli aikaisempi ratkaisumallini asiaan.

TAKAISIN TÖIHIN

Aloitin työt eron vuoksi evakosta kahden vaatenyssäkän kanssa. Sovin esimieheni kanssa, että käytän pöytälaatikkoon jääneet ylityötunnit ja aloittelen hissukseen. Olin töissä ensimmäiset viikot n. 5 tuntia päivässä ja aloittelin uudessa työssäni hiljaksiin. Pehmeä lasku – hieno ajatus! Töiden aloitus oli mukavaa. Paineet olivat vähäisiä, tapasin työkavereita, sovin lounastreffejä, opettelin uutta työtä ja työrytmiä.

Rytmin muutos, ero, töiden aloitus. Paljon muutoksia, taas. Unet hävisivät. Nukuin maksimissaan 5 tuntia yössä ja siitäkin yhtäjaksoista unta maksimissaan tunnin. Sain vinon pinon fyysisiä oireita ja kävin lääkärissä, kun olin 5 viikkoa nukkunut miten sattuu, unohtelin asioita enkä voinut luottaa itseeni enää edes sen vertaa, että olisin maitopurkin osannut kaappiin nostaa. Samaan aikaan olisi pitänyt olla vakuuttava uudessa työssä. Lääkäri totesi keskustelujemme päätteeksi, että olin ollut vuorotteluvapaalle jäädessäni pahasti uupunut. Uupumus oli ollut kanssani lomalla vuoden ja palannut, kun tulin tuttuun ympäristöön. Ero siihen päälle, niin eipä sitä ihminen muuta tarvitse. Jäin 4 viikon sairauslomalle.

Sain unet takaisin. Työkuntoinen taas. Huraa. Vuorotteluvapaan jälkeiseen vuoteen sisältyi 5 esimiestä, 4 eri vastuualuetta, 2 organisaatiouudistusta, 2 eri työnantajayhtiötä, vaikka samassa firmassa olinkin koko ajan töissä. Hurjaa vauhtia muutoksia, joihin osaan olin itse syyllinen työpaikan vaihtamisen vuoksi. Olin kuitenkin päässyt työn syrjään kiinni ja olin töissä terveesti klo 8-16 eikä työ pyörittänyt enää koko elämääni… Muutokset olivat oikeaan suuntaan.

Kaikki ei silti ollut kunnossa. Olin hävittänyt yhteyden omaan itseeni vuosien saatossa ja asialle alkoi olla pakko tehdä jotain. Näin jälkeenpäin ajatellen vuorotteluvapaa oli käytännössä vain ensimmäinen vaihe muutosprosessia, joka jatkuu edelleen. Kerron seuraavista vaiheista myöhemmin, jos siltä tuntuu…

Suuri kiitos esimiehelleni. Kiitos myös kaikille ihanille ja vähemmän ihanille työkavereille! Vuosien saatossa on varmasti ollut kestämistä tehokkuusintoilussani sekä ”En luovuta ennen kun sydänkäyrä on suora” -ajattelussani.

Tykkäsitkö siitä, mitä luit? Tue tekemistä kommentoimalla ja jakamalla julkaisua. Voit myös tukea rahallisesti esim. uimareissun tai kahvikupillisen verran ja näin mahdollistat postauksien kirjoittamisen jatkossakin. Kiitos. ❤
Donate Button with Credit Cards