Tässä sitä mennään…

Syyskuussa 2012 jäin kehityspäällikön tehtävästä sairauslomalle. Lääkärireissun jälkeen kävin kiireesti ilmoittamassa tilanteen. Hatarat muistikuvat on viimeisestä työpaikalla laitetusta viestistä, mutta jotain tämäntyyppistä se oli: ”Pahoittelut. Joudun jäämään sairauslomalle. Palaan asiaan heti, kun tulen takaisin. Ei tässä varmaan kauan kestä.”

Enpä paljon enemmän väärässä olisi voinut olla. Sairausloma kesti 9 kuukautta enkä takaisin enää mennyt.

Mitäs kaikkea viidessä vuodessa sitten saa aikaiseksi?

  • Työuupumus ja vaikea masennus. Sairastamista ja terapiaa (1 vuotta + toipilasaikaa tämän jälkeen n. 2-3 vuotta).
  • Opintovapaa. Painoviestinnän perustutkinto (2 vuotta).
  • Kirjan kirjoitus, painaminen, julkaisu ja myynti. Toinen painos painon kautta. Jälleenmyyntiä 3 kaupassa. E-kirjan julkaisu.
  • Päätös perustaa yritys ja jäädä pois töistä.
  • Yrityksen perustaminen ja kaikki siihen liittyvä 5/2015 alkaen. Yrityksen työt.
  • Graafisen puolen osaamisen kasvatus töiden kautta. Hyvä yhteistyökumppani opiskeluaikaisesta kaverista.
  • Helmihurahdus. Koko ketju materiaalien opiskelusta, tekemisestä, suunnittelusta, hinnoittelusta, myynnistä ties mihin saakka. Työpajoja. Myyntitapahtumia turuilla ja toreilla. Uusia ihmisiä. Osallistumista Pop Up -kauppaan jne. Elnan kanssa kaveraaminen (miehen mummon 50-luvun ompelukone). Työpiste on muutanut ainakin 5 kertaa.
  • Musiikkialan opiskelu ja manageeraus. Bändin ihmiset ja tekeminen, äänitysprosessin ymmärrys, julkaisuprosessi, keikkamyynti, rahan liikkuminen ja läpinäkyvyyden tärkeys, Teosto ja Gramex, tapahtumajärjestäminen, radiokenttä, viestintä, tapa toimia bändissä (on muuten aika erilaista hommaa kuin organisaatioissa, joissa ihmisillä on määrätty paikka ja asema) jne. E Street Punksin kanssa olen saanut asioita opetella. On luettu kirjoja, katsottu elokuvia, haastatteluja ja hillitön määrä kahlattu sirpaletietoa googlessa, jotta on voinut muodostaa oman käsityksensä ja perustella näkemyksensä. Välillä kinatakin mikä on oikea etenemistapa ja yhdessä löytää fiksuja etenemistapoja. Ja nyt hommaa aloitellaan myös The Hel-Gatorsin kanssa – epäilemättä tekeminen ja alue muotoutuu ihan toiseksi kuin E Street Punksin kanssa. Keikkamyynnissä on lisäksi Redhill Rats.
  • Valokuvauslinja (1 vuotta). Ensimmäisellä kuvausreissulla Marttojen tilaisuudessa sain kuvata presidentti Tarja Halosta. Valokuvanäyttely Kaapelitehtaalla osana Oma tila -lopputyönäyttelyä ja 5 kirjastossa. Kuvia otettu järkkärillä n. 10.000 eli sen verran, että pää on viimeisen parin tuhannen kuvan aikaan alkanut tiukasti sanoa: ”Mitäs oikeastaan haluan kuvata?”

Firman tilanne

Pienyrittäjän elämä ei ole ihan helppoa. Kun on yhtäkkiä yrityksessä toimitusjohtaja, markkinointipäällikkö, talouspäällikkö, myyntipäällikkö, ostaja, kirjanpitäjä, suunnittelija, siivooja ja ties mitä, niin kyllähän se identiteetin löytyminen ottaa aikaa. Etenkin, jos yleinen ilmapiiri alan töistä on sellainen ettei työstä haluttaisi käypää hintaa maksaa ja kilpailu on kova.

Ihminen on inhimillinen olento ja asioiden oppiminen vie aikaa. Yrittäjän identiteetti ei tule y-tunnuksella vaan siihen on opittava. On myös luonnollista lannistua välillä ja ottaa uudet vauhdit, jos homma ei etene suotuisasti. Ei sitä turhaan sanota, että ensimmäiset 3 vuotta on yrityksen kriittiset vuodet ja moni joutuu kuoleman laaksoon, jossa otetaan ihan tosissaan mittaa. On keksittävä toimenpiteet asiakasvirran kasvuun ja vaihdettava tarvittaessa jopa toimialaa, jos aikoo selviytyä. Jopa puolet kaikista uusista yrityksistä päättää toimintansa 5 vuoden kuluessa (lähde).

Oma alani on kaikilta osin haasteellinen. Käsitöissä tuonti Kiinasta ja harrastajat pitävät hinnat alhaalla. Myyntipaikat ovat suhteessa maksukykyyn valtavan hintaisia. Esimerkiksi joulumyyjäisten muutaman päivän pöytäpaikka saattaa maksaa 1000 euroa ja myynnistä ei ole takeita. Ei ole tavatonta, että seisot myyntipöydän takana päivätolkulla valmisteluista puhumattakaan ja loppujen lopuksi et saa edes paikkamaksun verran myytyä. Käsitöiden suunnittelu ja tekeminen vie aikaa, materiaalit maksaa ja jotain pitäisi jäädä, jos työkseen meinaa tehdä. Musiikkialalla on menossa kova murros eikä ansaintalogiikka ole kunnossa. Artisti maksaa -sanonta on totista totta lukuunottamatta kotitalousnimiä, jotka täyttävät konserttisalit ja festarit. Pienemmillä nimillä hommaa tehdään rakkaudesta lajiin ja intohimolla eikä euron kuvat silmissä kiilu – sama tyyli on manageriportaassa ainakin tässä osoitteessa. Keikoilla käynti ei ole kovasti huudossa. Bändeillä on täysi työ kilpailla kotisohvien kanssa eikä pienten bändien keikkojen lippuhinnat ole viimeiseen 20 vuoteen juuri nousseet – kulut sen sijaan on. Graafisen suunnittelun ja sisällöntuotannon kohderyhmäni on ollut alusta lähtien pienet yritykset. Tarkoitus oli keksiä edullisempia ja yksinkertaisempia tapoja tehdä ns. ”pakolliset asiat” – nettisivut ja muut. Yllätti ettei edes niihin edullisimpiin palveluihin ole maksukykyä. Aika usein esim. 20 tunnin työstä oltaisiin valmiita maksamaan 200 euroa sis. alv. kun alan keskitasoa oleva tuntihintani on 57 €/h + alv. Tarjouksia on tullut kirjoitettua – aika harva niistä toteutukseen asti päätyy.

Koenko epäonnistuneeni? En. Olin yritystä perustaessa turvannut selustani niin, että 2-3 vuotta voin toimia vaikken rahaa pystyisi nostamaan elämiseen. Olennaista oli pystyä ainakin firman menot kustantamaan. Tosin kuvittelin olevani niin kova luu, että firma alkaisi elättää 2 vuoden jälkeen. En ollut. Kulut on pääosin kuitattu – YEL on laitettu minimitasolle. Palkkaa ei ole nostettu ja huolta on myös eläkekertymästä. Töitä on tehty valtavasti ja osaamista kasvatettu.

Mitäs nyt?

Sain joulun alla työtarjouksen vanhasta työpaikastani ja neuvottelujen seurauksena omaksi yllätykseksenikin menen kevääksi osa-aikaisesti kehityshommiin. Määräaikaisella ja osa-aikaisella pestillä varmistan ettei työ imaise liikaa mukaansa. Se myös mahdollistaa firman hommien sujuvan hoitamisen järkevällä kuormituksella. Säännöllinen palkka antaa tekohengitystä ja lisäaikaa firman identiteetin kirkastamiseen. Kaikenlaista on suunnitteilla.

Tässä ollaan ns. jännän äärellä. Työt alkaa maanantaina ja olo on vähintäänkin kaksijakoinen. Helppo pesti ei ole edessä. Työuupumus ja vanhat kokemukset kummittelee olkapäällä. Toisaalta. Asia kerrallaan ja päivä kerrallaan. Nehän on vaan hoidettavia asioita. Parhaani teen, se saa luvan riittää. Ja mikä parasta. Jokaisesta tehdystä työtunnista saa liksaa. Palkan kolahdus tilille mahtaa tuntua oudolta. Luksukselta. Sitä odotellessa…

Elämän pienet ilot. Eikä maksa paljoo!

Pienyrittäjä ei usein rahassa kieriskele. Ja kun semmoinen ”ei taaskaan rahaa” -tilanne on tarpeeksi pitkään päällä, tarvitaan motivointia ja piristämistä. Coachingit, kauneushoidot, shoppailureissut ja viikonloppumatkat. Ööh ei. Persaukiselle ne ei ehkä ole just ne parhaat jutut. Aina voi kokkailla, leipoa, tehdä käsitöitä, hiippailla ulkona ja ties mitä…

Meikäläisellä on ihan oma salainen ase. Toimii motivaattorina JA piristeenä. Ei ole mitään turhakeosastoa. Nimittäin SUKAT! ❤ Ideaa saa hyödyntää vapaasti. Ohessa pieni kuvakavalkaadi, jonka kuvateksteistä pääset ideaan kiinni.

Ps: Varoituksen sana. Näitä on. Noh. ”Muutama” pari lisääkin… Esimerkiksi lempparikissasukat, joista en kehtaa ottaa kuvaa – niissä on reikä. :O

supermimmi

Näitä käytetään esimerkiksi E Street Punksin managerihommia tehdessä. Supervoimat mukaan ja ihmeitä tekemään. Nämä toimii muutenkin erityisen tärkeissä tai vaativissa paikoissa. Ps: Jos tarvitset pääkaupunkiseudulla ä-l-y-t-t-ö-m-ä-n viihdyttävää ja hyvää rock’n’roll livebändiä, niin saapi ottaa yhteyttä. Lisää tietoja täältä: http://www.estreetpunks.fi ja minulta.

tyo%cc%88sukat

Konttorilla asialliset työkengät. 🙂

petteripunakuono

Jouluporot. Joulusukkia löytyy useammatkin. On HO HO HO! -sukat ja joulupukki-sukat ja hmmm… Onhan noita.

tytto%cc%88sina%cc%88oletta%cc%88hti

”Tyttö, sinä olet tähti” -sukat jalassa kävin aikanaan perustamassa firman. Ja nämähän kaivetaan kaapista aina, kun on jotain erityistä. Ja vaikkei oliskaan.

kanasukat

Kanasukat jalassa kävin tutustumassa kanalaan. Tietenkin.

opetus

Villasukkakuvaksi valitsin erityisen tärkeän kuvan. Kuvassa on saman tekijän tekemät sukat. Oikealla puolella hänen ensimmäisiä sukkiaan 25 vuotta sitten. Vasemmalla aikalailla viimeisiä. Kaikkea hyvää ystävä hyvä sinne pilven päälle. ❤

Olipa kerran lukutoukka

Lukeminen. Maailman paras harrastus!

Opin lukemaan ensimmäisen luokan syyslukukaudella. Tilannetta juhlistettiin asiaankuuluvalla hartaudella – sain virsikirjan, ihan niin kuin kaikki muutkin lukemaan oppineet siihen maailman aikaan. Samoihin aikoihin tutustuttiin koulun yhteydessä olevaan kirjastoon. Kun sain ikioman kirjastokortin, ei lukutoukan kuoriutumista voinut enää mitenkään estää. Muistan hämärästi ensimmäisen lainaamani oikean kirjan. Sininen kansi ja sivuja toista sataa. Teksti oli tavutettu.

Siitä se ajatus sitten lähti. Luin tai oikeammin ahmin lasten- ja nuortenosaston kirjat mennen tullen. Muistan, kun käytiin äidin kanssa kirjastossa kerran viikossa. Meillä oli leveällä pohjalla ja Big Shopper-tekstillä varustettu valtavankokoinen keltainen kangaskassi, jossa oli puiset kantokahvat. Kassiin mahtui kolmessa rivissä kirjoja ja molemmat kävi hakemassa yleensä n. 10 kirjaa. Niillä pärjäsi justiinsa viikon. Viikonlopun lukutalkoissa saattoi mennä kolmekin kirjaa päivässä. Neiti Etsivä, Dana-tytöt, Kolme etsivää, SOS, Viisikko, Tiina, Nummelan ponitalli ja mitä näitä nyt oli. Kaikki sarjat kelpasi ja tietysti myös yksittäiset teokset. Muistan vieläkin pari kirjaa, jotka tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Taru Mäkinen: Tinka ja tiikeri sekä Simo Ojanen: Neljä ällää kuusipuussa. Olisipa jännä lukea nämä aikuisen silmin uudelleen.

Vuosien saatossa ”viihdelukeminen” on ollut kausittaista. Opiskelut ja opiskelu/työ -yhdistelmä pakottivat keskittymään opintomateriaaleihin. Muistan kerran, kun merkonomiopintoja suorittaessani mietin, että jos joskus saisi vielä lukea dekkarin kaikessa rauhassa ilman huonoa omaatuntoa, niin voisiko ihminen muuta edes toivoa.

Voi pojat niitä aikoja, kun lukuvimma oli päällä… Helsinkiin muuttaessa aikalailla ensimmäisiä asioita oli kirjastokortin hankinta. Rikhardinkadun kirjastosta kaiken hyvän lisäksi (helsinkiläiset tietää, että se on vaikuttava paikka – iso kirjatorni, iiik!). Se tunnelma ja kirjamäärä mykisti lukutoukan. Ja kun hämmästyksestä pääsi, niin tulihan sieltä kirjoja kannettua… Lauttasaaren kirjastossa totesin kerran lukeneeni koko  dekkari/romantiikkahyllyn läpi – vain niitä lukemattomia kirjoja oli lainattavissa, mistä tiesin suoraan etten tykkäisi.

dekkariviikko_logo_3

Viimeiset vuodet villityksenä on olleet dekkarit. Viihdelukemisena luen harvemmin mitään muuta. Vaikka aikaisemmin en kirjoja halunnut ostaa omaksi, niin nyt olen pienen dekkarihyllyn itselleni rakentanut. Kunniapaikalla löytyvät suosikkini: Henning Mankell, Seppo Jokinen, Ellis Peters ja jokunen muu kirjailija. Parasta aikaa olen lukemassa Wallandereita läpi ties monettako kertaa – R.I.P. Henning Mankell.

Olen TIETYSTI Suomen Dekkariseura Ry:n jäsen ja minulla on Dekkariseuran musta kangaskassi, jossa on hyvä kantaa kirjastosta kirjoja. 🙂

Mikä dekkareissa oikein viehättää? Sitä on moni kysynyt. Henkilökohtaisesti nautin tarinasta, syvistä henkilöhahmoista ja kirjailijan luomasta maailmasta, mikä tuo näkyviin elämän kaikki harmaan sävyt. Ei ole olemassa murhaajia. On vain ihmisiä, jotka ajautuvat tekemään epätoivoisia tekoja. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, niin itse murha on kirjoissa useimmiten sivuseikka. Komisarioiden pohdinnat elämästä, päivänpolttavista asioista ja surulliset elämäntarinat ajaa lukemaan kirjan toisensa jälkeen. Se pistää miettimään, miten hyvin omat asiat on.

Kirjan lukemiseen ei ole väärää eikä oikeaa tapaa. Itse luen ahmimalla, koska koen, että tarinan ydin häviää, jos annan ajan hampaan purra. Kun luen, annan tarinan viedä. En koskaan yritä arvata murhaajaa tai etsiä tekstistä kirjailijan tekemiä virheitä. Joskus harmittaa, kun kirjailija alkaa toistaa niin vahvasti omaa kaavaansa, että kesken matkaa tulee väistämättä mieleen miten tarina päättyy. Nykyisissä dekkareissa on väkivalta ja raakuudet lisääntyneet merkittävästi. Siitä suunnasta en pidä. Kirja on onnistunut, kun sitä ei malta laskea käsistään ja viimeisen sivun luettua on pöllämystynyt olo: ”Wau, mikä kirja.”

6. – 12.6.2016 on dekkariviikko, johon osallistun tällä lukemista käsittelevällä postauksellani.

Elämän tarkoitus

Ihan pokkana lykkäsin niin suuren otsikon, että vieläkin nielettää tohdinko aiheesta mitään kirjoittaa. Ja koska kovasti epäröin, niin sehän tarkoittaa nykyisessä elämässä sitä, että tämä asia nyt ainakin on tehtävä. Siispä kirjoitan.

Elämä on kyllä jännä kaveri. Jossain vaiheessa matkan varrella se tuppaa aika tiukkaan kysymään miksi. Miksi päädyin tähän työhön? Miksi halusin tämän puolison, talon, koiran/kissan, lapsia? Miksi syön/juon liikaa? Miksi olen onneton? Miksi minulle aina sattuu kaikki kamalat asiat? Mitä järkeä koko elämässä on? Miksi elää, kun voisi yhtä hyvin kuolla? Miksi oikeastaan olen edes syntynyt? MIKSI?

Mitä rankempaa on, sen syvempiä kysymyksiä. Jos asioita ei halua/pysty käsittelemään, ne voi aina lakaista maton alle tai harrastaa keskilattiaimurointia. Näyttää periaatteessa siistiltä, mutta oikeasti on kaukana siitä. Ratkaisulla pärjää aikansa. Vuosia, ehkä jopa vuosikymmeniä. Ja kun on oikea hetki, alkaa suursiivous – yleensä puolivahingossa ja rytinällä. Vaikka alkumetreillä on tarjolla itkua ja hammasten kiristystä, niin oikeasti pitkään jatkunut ikävä/vinossa ollut ajanjakso on päättymässä ja uusi parempi ajanjakso on alkamassa. Asiat kääntyy lopulta parhain päin. Jos ei siltä tunnu, niin ei olla vielä lopussa.

Storm

Oman suursiivouksen tiimellyksessä kirkastui muutama ajatus elämästä – ainakin hetkellisesti. Tässä niistä muutama. Elämä ei ole joko-tai. Se on hyvinkin vahvasti sekä-että. Asiat ovat hyvin harvoin mustavalkoisia – harmaan sävyjä löytyy sitäkin enemmän. Mitä enemmän tekee mieli arvostella, etsiä vikoja toisesta/ympäriltään, sitä kauempana sillä hetkellä on omasta itsestään. Silloin tarvitsee löytää itsensä luokse takaisin. Elämän tarkoitus on elämä itse – tehtävänä selvittää kuka on ja elää sen mukaisesti. Elämä on lahja. Aina. Aika kuluu koko ajan. Olisi syytä käyttää se hyvin.

Kylläpäs nuo näyttää kaiken maailman sloganeilta, vaikka oikeasti ajatusten takana on melkoisen synkkiäkin mietteitä. Voihan nuo olla suurien ajattelijoidenkin lauseita, jotka ovat ponnahtaneen muistin syövereistä (pahoittelut, jos olen lainannut jotain enkä osannut nimetä). Tykkäsin nimittäin vuosia sitten lukea pilvin pimein elämänhallintaopuksia. Yritin hallita mieltä ja parantaa elämää kaikin keinoin. Siis ennen suursiivousta. Sen jälkeen en ole elämänhallintakirjoihin päin edes katsonut – vahvistan kummiskin vain vääriä ajatuksia.

Uskoin ennen mm. sata lasissa ajatukseen, että luovuttaminen on suurinpiirtein pahinta, mitä voi tehdä. Muistan töissäkin jossain mahdottomassa projektissa projektipäällikkönä sanoneeni pienen hymyn kera: ”Projekti viedään aikataulussa läpi, vaikka henki menisi.”  Näin jälkikäteen ajatellen ei se kovin kaukana ollut… Ajatella, että  yksi tärkeimmistä elämänohjeistani kuului näin: ”Älä anna periksi ennen kuin sydänkäyrä on suora.” Varmaan Sarasvuon Sisäisestä sankarista tai vastaavasta. Nyt kun miettii, niin tätä lausetta rakastaa juurikin suorittajat, jotka piiskaavat itseään aika-ajoin yli sietokyvyn. Paljon osuvampi ja vaikeampi ainakin itselleni olisi ollut: Anna joskus periksi ettei sydänkäyrä ole kohta suora. Vaan täälläpä keikutaan edelleen, hähhää!

Ei elämänohjeet ja mietteet oikeasti pahasta ole. Päinvastoin. Kun löytää omaa tietään tukevat lauseet, niistä saa voimaa ja rohkeutta. Oma kaikkien aikojen suosikkini on: ”Ihmeitä tehdään hetkessä. Mahdottomat asiat vievät hiukan enemmän aikaa.” Tästä en luovu. Ikinä! Nykyisin tosin mietin asiaa vähän muunkin kuin suorittamisen vinkkelistä – nimittäin kaikki ihan oikeasti ON mahdollista.

Ihanaa kevättä meille kaikille oman elämämme sankareille. ❤

Kaikki järjestyy!

Ei ole harmainta aavistusta miksi tätä postausta kirjoitan. Ehkä joku lukija tarvitsee tätä uskonvahvistukseksi oman muutoksensa käynnistämiseen tai jatkamiseen? Tai ehkä yritän sanoa itselleni, että kaikki on hyvin. Mistäs näitä tietää. Vaisto nyt sanoo, että kirjoittaa pitää, joten tässä tulee…

Ennen työuraani finanssialalla, tein töitä mm. huoltoasemalla yövuorossa (kahvilan puolella yksin). Helsingissä sijaitseva huoltsikka oli paikallisen huume/juopporemmin lämmittelypaikka baarien sulkemisen jälkeen yöllä. Tasaisen varmasti tyypit hipsivät kahville vähän ennen kolmea.

Ensimmäisellä työ-yöviikolla sattui välienselvittely. Kesken kahvittelun paikalle ryntäsi isokokoinen kaveri pesäpallomailan kanssa ja hivautti toista nenään. Saatesanoina jotakin velan maksusta jne. Onneksi tilanne päättyi siihen ja hakkaaja lähti. Hakattu kaveri menetti hetkeksi tajuntansa, mutta juopporemmissä huudettiin heti perään minulle, että: ”Homma hoidossa. Ei tarvitse soittaa poliisia tai ambulanssia.” Lähtivät siitä sitten ison servettinipun kanssa kaveria kantamaan ulos.

Mitäkö tein? Menin siivoamaan veret ja jatkoin töitä – kuinkas muutenkaan. Perehdyttäjäni oli kertonut, että rivakka meno on tavallista (kestätköhän sinä tyttönen tällaista -asenteella). Poliisit voi soittaa ja tulo kestää sen verran, että tilanne ehtii usein mennä ohi. Huoltamon puolelta voi pyytää työntekijän apuun, jos sattuu ”ehtimään” – riippuu kuka siellä sattuu olemaan töissä. Tällä perehdytyksellä ja aikaisempien kokemusten valossa oletin, että tämä on ihan normaalia. Asiaa toki selviteltiin myöhemmin ja vakavimmasta välikohtauksesta aikoihin oli kyse. Turvallisuuttakin yritettiin parantaa mm. ovimiehellä, joka oli kiireisinä aikoina paikalla.

Vähän vajaan vuoden yövuoroja tein. Erään vauhdikkaan ”Tuhkakupitkin lentää” -yön päätteeksi mitta tuli täyteen ja irtisanouduin tietämättä yhtään mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Päätin, että nyt riitti. Tilanteen rauhoittaminen pelkällä työntekijän auktoriteetilla ei enää toiminut – ihmeen pitkään sillä olikin pärjätty. Omistajan kanssa keskusteltiin asiasta ja lopulta ratkaisu oli, että viimeisen työvuoroni päätteeksi kahvilakin lopetti öiseen aikaan toimintansa turvallisuussyistä, paitsi viikonloppuisin jolloin työntekijöitäkin tarvittiin kaksi.

Siinä sitä oltiin sitten jännän äärellä. Opintolainanlyhennyksen ja muiden pakollisten kulujen jälkeen rahat eivät aina riittäneet koko kuukaudeksi. Vuosi oli 1998 eikä minulla ollut sellaista tukiverkkoa, joka olisi lainannut rahaa tms. Irtisanoutumispäivästä olisi käytännössä n. 2 kuukautta aikaa aloittaa uusi työ, että en olisi konkurssissa (näin ajattelin kypsässä 23-vuoden iässä – mielessä ei edes käynyt, että pankin kanssa voisi yrittää neuvotella). Jo huoltoasemalle töihin hakiessa minut oli valittu 200 hakemuksen joukosta, joten joku realistinen käsitys työpaikkojen saannista oli.

Ennen kuin ehdin asioita alkaa pitkälle edes selvittelemään, sain perääni työtarjouksen lähihuoltoasemalle. Omistaja oli jutellut toisen huoltoaseman pitäjän kanssa ja kysynyt tarvitseeko hyvää yöihmistä ja järjestänyt minulle paikan. Samaan aikaan äitini oli pistänyt tuulemaan ja kysynyt työpaikaltaan löytyisikö kesätöitä. Tapana kun oli, että työntekijöiden lapsia ja sukulaisia kesätöihin otettiin. Yhtäkkiä edessäni oli vaihtoehtoja kaksikin: yövuoroon lähimmälle huoltoasemalle vakituisesti tai kesätöihin vakuutusyhtiöön. Ja niin vaan päätin mennä kesätöihin mikrofilmaajaksi vakuutusyhtiöön.

Vakuutusyhtiön työsuhteen edut olivat ihan poskettomia verrattuna entiseen. Siisti sisätyö. Ei turvallisuusriskejä. Ei juoppoja/narkkareita. Ei käytettyjä piikkejä. Ei työvaatteita. Työt normaaliin toimistoaikaan. Ei yövalvomista. Kaikki pyhät ja viikonloput vapaata. Liukuva työaika. Työmatka 1,5 tunnin juna/bussireissusta puolen tunnin pyöräilyyn. Uima-allas alakerrassa vapaassa käytössä ilmaiseksi. Työterveyshuolto. Ruokala, jossa saa syödä kaikessa rauhassa silloin kun huvittaa lounasajan puitteissa. Ainoat miinukset olivat määräaikainen työsuhde ja palkka oli pienempi kuin huoltoaseman yövuorossa. Matkakorttimaksun poistuminen helpotti kuitenkin sen verran, että tarkasti käyttämällä rahaa riitti just ja just koko kuukaudelle – varsinkin, kun lounaan käytti hyvin hyödyksi. 🙂 Enkä tietysti tässä kohtaa tiennyt ollenkaan minkälaisen opin tulisin vakuutusalalla kaiken kaikkiaan tulevina vuosina saamaan.

Omassa elämässä on käynyt niin, että mitä suurempi loikka epävarmuuteen, sen parempaa se on tiennyt. Päätöksiä tehdessä en ole koskaan nähnyt, että tästä jotain hyvääkin voisi seurata… Pikemminkin kasa pelkoja ja ahdistusta, kun kaikki muuttuu ja entäs jos asiat ei järjestykään. Silti on pakko ollut hypätä epävarmuuteen ja luottaa siihen, että asiat järjestyy. Aina on järjestyneet. Tekemistä se toki vaatii. Suurien muutosten läpivienti vie aikaa, voimia ja hermoja. Seuraukset näkyy pitkän ajan päästä – joskus vie vuosia ymmärtää mitä tapahtui. Varmaa on kuitenkin se, että ihan turhaan elämä ei muutostilanteeseen pakota. Jatkamalla samalla tavoin saa yleensä samanlaisen lopputuloksen. Jos ahdistaa, pitää jotakin muuttaa – oli asia sitten kuinka suuren työn takana tahansa. Ja joskus pitää odottaa oikeaa hetkeä, että olosuhteet on otolliset. Joskus voi myös kieltäytyä muutoksesta. Turha silti kuvitella etteikö se jotakin kautta vastaan tulisi.

Onneksi itselläni on käynyt tuuri ja sisäinen ääni on sen verran äänekästä sorttia ettei sitä loputtomiin pysty hiljentämään. Sitä kun kuuntelee, niin ei voi pahasti metsään mennä.

Onnenpäivä!

Jatko-osa Shokkihoitoa läheisen vakavan sairauden vuoksi -postaukseen. (Äiti on hyväksynyt kirjoitukseni.)

Reilu vuosi on kulunut äidin sairauden (epätyypillinen krooninen lymfaattinen leukemia KLL) paljastumisesta eikä kaikki todellakaan mennyt kuin elokuvissa. On tullut Meilahti tutuksi. Hoidot olivat rajuja eikä infektioilta vältytty. Sytostaattikierroksia tehtiin vain puolet suunnitelluista, kun keho ei kestänyt enempää. Ensimmäiset lääkäreiden kommentit olivat, että jouluna 2014 olisi jo tilanne hallinnassa – kissan viikset. Matalasoluvaihe iski päälle melko pian viimeisen hoidon jälkeen ja se on kestänyt lopulta melkein vuoden. ”Mitä saa tehdä ja mitä ei saa tehdä” -neuvot vaihtelivat. Yleensä sai jälkikäteen huutia jostain tekemisestä, mitä ei todellakaan olisi saanut tehdä mm. Uimastadion oli ehdottomasti kiellettyjen asioiden listalla.

On ollut rankkaa katsoa vierestä asian etenemistä. Yksi pahimmista paikoista oli 20.8.2014, kun äidin kissa Ariel äkillisesti sairastui ja lähti sateenkaarisillalle aivan liian varhain. Ei paljon mustemmaksi voi elämä mennä. Toinen paha paikka oli sairaalareissu infektiopolilla eristyksissä. Kuumetta ja muuta. Samaan aikaan liikkui joku vakava sairaus maailmalla ja uutisissakin esiteltiin miten Suomessa asiaan on varauduttu. Näytettiin sairaalan huonetta, minne tartunnan saaneet potilaat viedään eristyksiin. Näyttipä huone tutulta. Äidin naapurihuone. Kolmas paha paikka oli Tapaninpäivänä polilla. 10 tunnin jonotus sairaiden ihmisten kanssa infektio päällä. Terveellekään ei ihan helppo rasti. Saati tällaisen sairauden kanssa, kun vihdoin on ymmärtänyt, että matalasoluvaihe tarkoittaa sitä ettei vastustuskykyä ole ja tulehdus voi viedä hengen. Kävin viemässä jossain vaiheessa hätä-apupaketin: karjalanpiirakoita munavoilla ja juomista (en muuten ihan heti unohda sitä ilmettä – joskus karjalanpiirakka on suurempi asia kuin loton jättipotti). Viimeisin paha paikka sattui talvella. Olin tulossa koulusta kävellen kotiin, kun pyörällä ei jään ja lumen takia päässyt. Soitin äidille. Vastaamisessa kesti ja lopulta kuului heiveröisellä äänellä jotain sekavaa oksennustaudista. Juoksin muutaman kilometrin äidin luokse melkoisessa lenkkivarustuksessa (farkut, toppatakki ja laukku olalla). Menin omilla avaimilla sisään ja siellähän äiti oli todella kipeänä. Makasi kalpeana kuin lakana sohvalla yhden sohvatyynyn kokoisena täristen. Sen verran hurjan näköinen tilanne oli, että soitin terveysneuvontaan, että pitääkö lähteä polille vai miten. Äiti sopersi ettei pysty lähtemään mihinkään. Jonotin 20 min. ja apu oli lakonisella äänellä: ”Jospa vähän joisi ja jos menee taju, niin soitat ambulanssin.” Tyhjän saa pyytämättäkin, mietin. Voi sitä avuttomuuden tunnetta, kun ei tiedä mitä pitäisi tehdä ja miten olla. Tästäkin selvittiin. Ja niin myös monesta muusta matkalla sattuneesta järisyttävästä ikävästä tapahtumasta: lähipiirissä on ollut kuolemantapaus ja vakavia sairauksia.

Onneksi on ollut paljon hyviä hetkiä. On katsottu elokuvia. Käyty jälkiruokakaupassa Lidlissä. Tiedättehän, että kaksi jälkiruokaa on aina parempi kuin yksi jälkiruoka? Käytiin veljen perheen luona keväällä. Ihanat ristiäiset. Keväällä päätettiin myös, että kasvimaata myllätään ja stadikalle mennään uimaan ihan pokkana, vaikka ei saisikaan. Tuli mitä tuli. Mieliala kun vaikuttaa ihmisen kuntoon merkittävästi eikä fyysisen kunnon parantaminen voi olla paha asia. Toki infektioriski on ymmärretty ja hygieniasta pidetty huolta kaikin mahdollisin tavoin. Olen ollut paljon mukana varmistamassa ettei mitään satu ja jos jotain sattuu, niin pystyn ainakin heti kertomaan mistä on kyse, että pääsee oikeaan hoitoon. Äidin kanssa on käyty paljon keskusteluja elämästä ja siitä, että se päättyy kun aika on. On riski jäädä auton alle, on riski sairastua, on riski, että puu kaatuu päälle. Täytyy hattua nostaa, miten äiti on jaksanut tämän kaiken käydä läpi. Vaikka vieressä voi auttaa ja tukea, niin yksin sairauden ja hoitojen kanssa lopulta on.

Postauksen nimi on onnenpäivä. Siihen on erittäin hyvä syy. Äiti sai toissapäivänä verikokeiden tulokset. Tällä kertaa ei ollut positiivisia odotuksia asian suhteen. Enemmänkin oli pelko persiissä, kun on ollut jaksamisen kanssa haasteita viimeisinä viikkoina. Ja mitä sieltä tulikaan. Arvot olivat nousseet. Eikä mitenkään vähän. Ne olivat nousseet NORMAALILLE TASOLLE! Ei siis vakavaa matalasoluvaihetta. Ei mitään matalasoluvaihetta, vaan ihan normaali tilanne. Siis normaali!!! Jotkut arvot toki alarajalla, mutta kummiskin normaalin puolella. Tämä tarkoittaa sitä, että vastustuskykyä on. Huonon omatunnon kanssa ei tarvitse enää kasvimaalla tai stadikalla käydä. Väsymys onkin tarkoittanut paranemista. 🙂 Ihmeparantumista ei kummiskaan ole luvassa. Krooninen sairaus on krooninen. Nyt siis toivotaan, että normaalitilanne jatkuu piiiiiiitkään, esimerkiksi maailman tappiin. 🙂

Tuli tulevaisuudessa eteen mitä tahansa, niin nyt on se hetki, että vedetään syvään henkeä ja nautitaan! Varmaan sen kunniaksi meille tuli kesäkin lopulta. Ihania kesäpäiviä!

birthday-33087_1280
Leuko- ja neutropenian läksiäiskakku. Ps: Ei tartte tulla takaisin!

Itsensä ruoskimisen jalo taito

Tässä sitä ollaan. Kaikki maailman aika on käytettävissä. Voisi pohtia, suunnitella, värkätä, veivata ja vatkata. Viedä omaa kaikkien aikojen tärkeintä konkretisoitunutta unelmaa, omaa firmaa eli Pliideä eteenpäin. Tehdä siitä juuri sellainen, mitä on vuosien saatossa miettinyt. Konkretisoida asioita ja alkaa tekemään. Auttaa pieniä yrityksiä kohtuullisella hinnalla, että he taas pääsisivät omissa asioissaan eteenpäin. Hyvää kiertämään. Itsekin saisi asioiden edettyä uutta intoa, energiaa ja tulostakin alkaisi pikkuhiljaa tulla.

Ja mitä minä teen? Luen kirjaa, silitän kissaa, uin, nukun päiväunia, hoitelen asioita, joista ei saa rahaa, teen jotain pikkuhommia, helmiasioissa aktivoidun (mutta herrajestas vähän vaan – eihän sitä nyt paljoa, kun sieltähän voi tulla vaikka euro)… Teen siis kaikkea mahdollista muuta, mutta en pistä tikkua ristiin markkinoinnin tai minkään muunkaan oikeasti tärkeän asian eteen. Odottelen mieluummin, jos joku ottaisi yhteyttä ja haluaisi vaikka nettisivut, flyerin tai logon. Tai vaikka kustantamosta otettaisiin yhteyttä ja haluaisivat kirjani. Tai jotain… Tiedän erittäin hyvin, että harvemmin kukaan tulee kotoa hakemaan. Silti. Istun. Surffaan netissä ja kulutan aikaa kaikin tavoin ettei tarvitsisi ottaa härkää sarvista.

Järjetöntä, sanoisin. Ja sanonkin. Toisaalta naurattaa. En olisi uskonut löytäväni itseäni tästä tilanteesta – ainakaan näin pian. Ja samaan hengenvetoon naurattaa lisää. Loppuunpalamisen parasta antia on ymmärrys siitä kuinka vähän oikeastaan itseään tuntee tai mieltään voi hallita. Olen sairastuttaneita käytösmalleja purkanut elämän innolla monta vuotta ja nyt kun olen päässyt hommassa alkuun, ihmettelen, kun ei enää vanhalla tavalla hommat etenekään. Fiksua? 🙂

Henkilökohtaisesti isoin asia on ollut suorituskeskeisyys. ”Istumalla ei valmista tule!”, ”Kyllä se asia siitä aukeaa, kun alkaa tekemään!”, ”En luovuta ennen kuin sydänkäyrä on suora!”, ”No eihän yks xxx voi noin vaikea olla, annahan kun katson.”, ”Kyllähän tuonkin tuosta samoilla tulilla tekee – onpahan pois huomiselta” jne. Nämä kiltit lausahdukset on vielä ihan kivoja, mutta jossain kohti ne muuttuu itseruoskinnaksi ja sättimiseksi: ”Etkö nyt tuotakaan saanut aikaiseksi?”, ”Mitä ihmeen räpellystä tämä on?” jne. Tiedättehän mitä tapahtuu, kun joku sanoo jotain ikävää/moittii – oli se ansaittua tai ei. Sitä miettii välillä päivätolkulla ja fiilis on vähintäänkin matala. Mieti tilanne, jossa ihan itse teet samaa 24/7 pään sisäisesti etkä ollenkaan ymmärrä tekeväsi niin. Kaikesta tekemisestä tulee moite ja mikään ei ole riittävästi (luonnollisesti ulkopuolelta tullut positiivinen palaute ei uppoa – negatiivisen palautteen voima kun on paljon suurempi). Efekti on ihan sama. Fiilis on matalalla ja tuntee itsensä arvottomaksi, ehkä jopa vielä arvottomammaksi, koska itseään vastaan ei koskaan puolustaudu. Se on melko raakaa peliä.

Hioin oman moite/piiska -yhdistelmän huippuunsa ja nyt olen yrittänyt laittaa sen laatikkoon odottelemaan huonompia aikoja (puolestani saa kyllä hautautua turhakevälineistöön lopullisesti). Esimerkiksi ensimmäisen kerran tänä vuonna olen koko kuntouintihistoriassani uinut niin, etten mittaa matkaa enkä aikaa enkä varsinkaan ui verenmaku suussa. Uin silleen, että on mukavaa. Usein olen muualla kuin nopeiden uimareiden radalla, eikä se ole mikään kynnyskysymys. Olen tästä vähintäänkin ylpeä! Ennenhän hitaampien rata tarkoitti ”Oot sitten kunnonkin päästänyt romahtamaan, kun et pysy enää omalla radallakaan” -ajatusta ja hei oikeesti, uin rintaa, kun muut ui siinä radalla vapaata… Oli joskus niitäkin aikoja, kun kävin 3 kertaa päivässä uimassa. Vuorotteluvapaakesänä pyöräilin yli 1000 km, uin ja juoksin. Noh. Paljon. Puuh. Ei ole ikävä noita aikoja.

Ja tämän vuodatushan sai alkunsa siitä, että ärsyttää, kun mitään ei saa aikaiseksi. Herää kysymys, että kuinkas pitkälle asiassa taas on päästykään? Alkukesästä tavoitteeni oli, että elokuun aikana aloitan yrityksen parissa tosissani, kun Suomi herää loman jälkeen ja ponnistelut kantavat paremmin hedelmää. Ja nythän on jopa 6.8.2015. Enkä ole edes aloittanut? No hui kauhea. 😀 Taidan käydä hakemassa vähän järeämmän lukon moite-piiskalaatikkooni ja ottaa piruuttanikin reilun viikon jatkoloman, kun kerran lämminkin tuli eikä mulla ihan oikeasti ole mikään kiire eikä paine yhtään minkään asian kanssa. Siedätyshoitoa siis…

Ja päässä naputtaa jo nyt: ”Niin sitä vaan itselle selitetään jatkoloma, vaikka kuinka paljon olis töitä tehtävänä.” Taitaa tulla pitkä viikko. Pitäkää peukkuja!

STOP

Synttärijuhlien järjestäminen

Täytin 40 vuotta 17.6.2015 ja elämän ensimmäistä kertaa päätin pitää kunnon juhlat. Ajattelin, että onhan tässä niin paljon muutakin juhlittavaa, että kerrankos sitä…

Tässä kirjoituksessa käyn läpi juhlien järjestämiseen liittyvät olennaisimmat asiat. Minun tapauksessani tavoitteena oli tehdä rennon letkeät ja mukavat juhlat mahdollisimman edullisesti. Livemusiikki keskiössä.

Koko homma käynnistyi huhtikuun lopulla. Olin hetkeä aikaisemmin varannut lomamatkan Kreikkaan kesäkuulle juuri ennen synttäreitä, kun sain kuningasidean, että synttärit voisi olla sittenkin oikeinkin passeli ajatus. Mieheni Mikko on soittanut rumpuja pienestä pitäen ja sovittiin, että hän ottaa ohjelman kasaamisen huolekseen. Kun nimetön pääesiintyjä lupautui pääesiintyjäksi, juhlien suunnittelu ja toteutus pääsi alkamaan. Ystäväni lupautui järjestelyihin mukaan.

Koska elämässä sattuu ja tapahtuu, niin aina voi tulla muutoksia. Niin nytkin. ”Henkilökunta” vaihtui tiuhaan. Viimeinen keittiömuutos tuli juhlapäivänä, kun keittiöapu ajoi vesiliirron seurauksena ojaan eikä päässyt paikalle ollenkaan. Viimehetken peruutuksia tuli myös paljon. Kaikista käänteistä huolimatta juhlat olivat oikein onnistuneet ja lämminhenkiset. Kiitos vielä kerran juhlaväki, esiintyjät, tehotiimi, keittiömestari ja Mikko.

Juhlatila

Juhlatilan vaatimukset: kunnollinen esiintymislava, n. 150 henkilön paikka ettei melusta tule ongelmia, mahdollisimman matala hinta, omat juomat ja ruoka on sallittu, avainten luovutus mielellään vasta seuraavana aamuna ja hyvät kulkuyhteydet. Eikä haittaisi yhtään, jos paikka olisi kohtuullisen lähellä meitä (Helsingin Pitäjänmäki).

Googlailin mm. nämä vaihtoehdot:
https://venuu.fi/juhlatilat/helsinki
http://www.goexperience.fi/juhlatilat.php
http://www.seurantalot.fi/

Kävin myös lukuisia keskustelupalstoja läpi. Tässä kohtaa totuus alkoi valjeta. Olen auttamatta aika myöhässä asiani kanssa, mutta kuitenkin niin ajoissa, että paikka voisi hyvinkin vielä löytyä.

Kyselyn laitoin neljään paikkaan:
Logen, Viherlaaksossa –> vapaana, sovittiin näyttö
Vartiokylän työväentalo –> seuraava vapaa viikonloppu vasta lokakuussa, se siitä
Bygdehemmet, Vartioharjussa –> varattu, se siitä
Solhem, Malmilla –> en saanut kiinni puhelimella enkä sähköpostitse, oletus muutenkin, että on liian kallis

Kävimme Logeniin tutustumassa. Kaikki kohdallaan. Lava kunnollinen, sähköä esiintyjille (pari pistorasiaa ja voimavirta) ja takahuonekin. Muutenkin kaikki periaatteessa toimi. Uuni, kolme jääkaappia jne. WC-tilat ihan jees. Pihalla autopaikkoja riittävästi ja bussi tulisi Rautatientorilta 100 m päähän. Avaimet pitäisi luovuttaa aamulla klo 12 mennessä. Vähän rähjäinen ja likainen, mutta tällaisiin juhliin ihan passeli. Hetken mietittyäni päätin tehdä sopimuksen ja lopettaa etsinnän – vastaavan hintaista parempaa en todennäköisesti tällä aikataululla mistään löytäisi.

Kutsut

Kutsuvieraslista oli aika helppo. Halusin paikalle vain kivoja ihmisiä. Kesäaika tekisi varmasti tepposet ja moni olisi reissussa. Tein tapahtuman paikan vahvistuttua Facebookiin. Kutsuin ihmiset Facebookin kautta sekä sähköpostilla. Pyysin vahvistamaan tulon 6.6.2015 mennessä, että saisin mahdollisuuden kutsua lisää ihmisiä.

Päätin, että tapahtumasivulla kertoisin järjestelyistä ja nostattaisin fiilistä ennakkoon. Niin myös tein. Otin kuvan booliämpäreistä, kerroin Tallinnan viinanhakureissusta kuvin ja tekstein, laitoin kuvan vieraskirjasta ja julisteista, laitoin Kätevän emännän juhlien järjestämisestä youtube-videon jne.

Ruoka ja juoma

Ennakkoon kerrottiin, että jonkinmoista ruokaa on, mutta nälissään ei kannata tulla. Boolia tarjotaan, mutta ei mahdottomia määriä, joten omat juomat mukaan.

Ruoka oli alusta asti selvä: nakkeja, lihapullia, paria eri salaattia ja jälkiruokana hedelmäsalaattia. Nakit tuotaisiin Kivikylän tehtaanmyymälästä päivää ennen juhlia, koska Kivikylän nakit ovat maailman parhaita. Muut tarvikkeet saataisiin kaupasta.

Ja koska järjestelyissä sattui ja tapahtui, nakit saatiin lopulta Kauppakassi-palvelusta. Hirmu kätevä, kun tarvitsee isoja ja painavia asioita ostaa. Tuovat perille asti. Juomana tarjottaisiin boolia: alko ja alkoton vaihtoehto. Booliviinat haettaisiin laivalta.

Sitten se iänikuinen ongelma. Kuinka paljon tarjottavaa pitää varata?

Ja taas google viuhui. Surffaamisen jälkeen alkoi olla jonkinlainen käsitys. 200g proteiinia /nenä. Koko ruoka-annos n. 400g. Boolia 1,5 dl, kun tervetuliaismalja kyseessä. Muutamia päivänselviä asioita tuli kerrattua: miehet syövät enemmän kuin naiset, aikuiset syövät enemmän kuin lapset, varaa ruokaa mieluummin yli kuin alle jne. Lisäksi varmistin, että kaikille ruokarajoitteisille löytyisi syötävää: laktoositon, gluteeniton, kasvis.

Lopullinen ruokalista bileissä oli:
– Nakkeja 8 kg
– Lihapullia 6 kg
– Sinappia, ketsuppia, salaattikastiketta
– Vihersalaattia kaksi isoa lasikulhollista
– Hedelmäsalaattia kaksi isoa kulhollista
– 30 l alkoboolia (n. 10%) – 20 l alkotonta boolia
– Kahvia, teetä

Kaikkea jäi, mutta sanoisin, että tuo on aika nappimäärä 50 henkilön juhliin, jossa on vain aikuisia paikalla. Boolia olisi voinut olla 40 litraa.

Astiat

Lämmin ruoka tuo omat kiemuransa. Tavoitteena oli, että kukaan ei olisi koko iltaa keittiössä nalkissa, joten lämpöhauteet olivat lopulta ainoa vaihtoehto. Voisi kerralla lämmittää nakkeja ja lihapullia lämpöhauteet pullolleen.

Listattiin miten tarjoilu hoidettaisiin ja mitä tarvittaisiin. Omat ja lähipiirin astiat mietittiin läpi. Sen jälkeen google taas viuhui, kun etsin kohtuuhintaista lähellä olevaa astianvuokrausfirmaa. Parin lämpöhauteen vuokrassa oli jopa kymppien hintaero. Aika paljon. Päädyin lopulta vuokraamaan pari lämpöhaudetta, ottimet nakeille ja pöytäliinan http://www.astiat.fi -palvelusta. Suosittelen.

Salaatit ja boolit tehtäisiin 10 l ämpäreihin. Booli tarjottaisiin ämpäreistä ja salaatit taas lasisista tarjoiluastioista (Ikeasta 1,50 e/kpl). Nakkien ottimia vaille salaattiottimet ja kauhat löytyisivät.

Vinkki! Ota mukaan sakset, paperia, kynä, normiteippi, maalarinteippi, foliota, elmukelmua, maljakko ja ylimääräisiä muovikasseja. Näistä aina joku meinaa unohtua…

Koristelu

Juhlatilan koristeluun ei ollut tarkoitus paljoa panostaa. Kertakäyttökaitaliinat ja kynttilät pöydille. Seinät ”tapetoitaisiin” Riikka 40 vee julisteilla, jonka opiskelukaverini viime töikseen koulussa suunnitteli ja painoi.

Ennen juhlia innostuin vielä suunnittelemaan ja painattamaan suurkuvatulosteen ohjelmasta. Ja koska pelkät kynttilät pöydällä tekivät hautajaisfiiliksen, niin kiireen vilkkaa kävin ostamassa puutarhalta kesäkukkia.

Taustamusiikki

Juhlien taustamusiikin teemana oli suosikit vuosien varrelta ml. ne noloimmat. Oikeasti koosteeseen tuli suosikkeja ja muutakin esim. televisio-ohjelmien tunnareita tai biisejä, joilla oli tarina takana. Tarkoitus oli saada aikaan keskustelua/mielipiteitä ja hymyjä/irvistyksiä. Kannatti. 🙂

Ohjelma

klo 18.00 Tervetuloa!
klo 18.30 Joey Luumäki laulaa lastenlauluja
klo 19.30 Lauran tanssiesitys
klo 20.00 Kimmo ja kitara
klo 21.00 Nimetön Pääesiintyjä
klo 24.00 Tilaisuus päättyy

Meidän ohjelma oli ehkä jopa hiukan pröystäilevä tuollaiseksi pieneksi juhlaksi. Vähemmälläkin ilman muuta olisi pärjätty. Jälkikäteen tuo tervetuloa-osuus olisi voinut kestää tunnin ja muut ohjelmat olisivat siirtyneet puoli tuntia myöhemmäksi, mutta hyvin tämä näinkin toimi.

Nyt pikkaisen ohjeita siihen, mitä pitää ottaa huomioon, jos haluaa livemusiikkia yksityistilaisuuteen. Etsi sopivan tyylilajin bändi. Youtube on täynnä kaikenlaista. Käy bändin nettisivuilla (katso ettei haluamasi aika ole jo kiinni, jos löytyy tulevat keikat sivu), katso kuka keikat myy ja ota yhteyttä. Ole mahdollisimman aikaisin liikkeellä eli heti, kun tiedät paikan ja ajan. Jos asut Rovaniemellä ja bändi on Helsingistä, voit olla varma, että saat aika hintavan tarjouksen. Matkustaminen ja yöpyminen ei ole halpaa lystiä. Mitä nimekkäämpi orkesteri, sen kalliimmaksi tulee. Pitää muistaa myös, että äänentoiston vuokra, miksaaja ja joskus myös valomies maksaa bändille. Koska bändeissä on usein kaikenlaisia esiintymishaluisia tyyppejä, niin älä ajattele rajoittuneesti – kysy olisiko joku bändistä valmis juontamaan illan ja löytyisikö illan taustamusiikkivastaava, jos sellaiseen on tarvetta. Kaikki on mahdollista ja sovittavissa. Yleensä tyypit eivät millään muotoa rakasta taustahuonesiivouskomerossa odottelua… Jos ei kovin nimekäs bändi ole kyseessä ja asuvat keikkapaikkakunnalla tai matka on esim. 50 km, niin hiha-arvauksena hinnat lähtenevät jostain 800 eurosta. Sovi tarkka hinta ja maksutapa etukäteen. Sovi soittoaika – milloin aloittaa, kuinka kauan kestää. Selvitä milloin bändi pääsee tuomaan kamat ja mihin mennessä soundcheck pitää olla tehty. Kysy mitä ruokaa (erikoisruokavaliot) ja juomaa bändi haluaa (ei ole mikään pakko tarjota, mutta varmastikin haluat parhaan mahdollisen esityksen nähdä? Hyvä ruoka – parempi mieli). Varaa aina lavalle pari pulloa vettä per nenä. Musiikilliseen sisältöön ei kannata yrittää nenäänsä pistää tai saat äkkiä uuden bändin varailla – toki varovasti voi kysyä esim. Paljon onnea vaan johonkin kohtaan… Musatyypit on pääasiassa huippua porukkaa, joten ihan reippaasti voi kysyä epäselvät asiat.

Luvat

Koska elämme Suomessa, joka on viranomaisten paratiisi, on lupia moneen lähtöön. Niistä voi lukea enemmän täältä.

Juhlatila
Juhlatila juuri ennen juhlavieraiden tuloa
Booliämpärit sopivankokoisine kauhoineen...
Booliämpärit sopivankokoisine kauhoineen…
Joey Luumäki laulaa lastenlauluja
Joey Luumäki laulaa lastenlauluja
Laura Timonen tanssii
Laura Timonen tanssii
Kitaravirtuoosi Kimmo Kalaja
Juhlakalu pääesiintyjää katsomassa
Pääesiintyjää katsomassa
Täydellisen kampauksen ja meikin taikoi Hiusmestareiden Heini. Suosittelen lämpimästi!
Täydellisen kampauksen ja meikin taikoi Hiusmestareiden Heini. Suosittelen lämpimästi!

Elämän sivu kääntyy

Toukokuun aikana pitkään valmisteltu elämänmuutos vihdoin tapahtuu. Reilu 17 vuotta finanssialalla jää historiaan. Valmistun ulkoasuntoteuttajaksi. Perustan yrityksen. Pääsen vihdoin ja viimein toteuttamaan unelmaani. WUHUU!

Asiat ovat ratkenneet paremmin kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Töitä, valmisteluja ja reippaita ratkaisuja se toki on vaatinut. Lisäksi on tarvittu onnea, ihania ihmisiä ja tukea. Varmuutta ja turvaa ei ennakkovalmisteluilla saa ja sekös se pikkupirulaista epäilijää pään sisällä ruokkii. Elämä kuitenkin kantaa. Aina. Ja asiat ratkeavat niin kuin niiden kuuluukin. Kaiken lisäksi yleensä on olemassa sellaisia ratkaisuja, mitä ei uskaltanut hurjimmissa unelmissakaan toivoa. Sitä ei voi kun ihmetellä mitä kaikkea alkaa tapahtua, kun antaa elämälle mahdollisuuden.

Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että kyllähän tämä kaikki hirvittää aika ajoin edelleen. Onneksi nyt on jo suurimmat ratkaisut tehty eikä voi muuta kuin jälkiviisastella niin hyvässä kuin pahassakin. Tämän hetkinen fiilis on melkoista leijuntaa. En muistanut tällaista keveyttä olevankaan. Ja hyvänen aika tätä energiabuustia – tällähän tekee päivässä viikon hommat… Hartioilta on hävinnyt valtava painolasti. Pituutta on tullut ”metritolkulla” lisää ja saattaisi olla viisasta harkita palloa jalkaan ulkona liikkuessa ettei vahingossa lähde tuulen mukaan. Sydän sanoo, että oikealla tiellä olen eikä faktatkaan mitenkään huonolta näytä.

Jos nyt saisin lähettää terveiset vuorotteluvapaalle jäävälle Riikalle, niin sanoisin: ”Selvitä mitä haluat, usko itseesi ja pistä tuulemaan. Sitä varten elämä on.”

Yksin en olisi pärjännyt ja jaksanut viedä koko rumbaa läpi. Kiitos Mikko, kun tulit elämääni ja olet ollut tukena kaikki vaikeatkin ajat. Rakastan sinua! Kiitos myös maailman paras äiti. Sinulle olen soittanut, kun olen tarvinnut mielenrauhaa ja tasapainoa. Viisaat neuvot ja tuki juuri oikeaan aikaan on parasta. Olet tärkeä!

Kiitos myös kaikki tuttavat, kaverit ja ystävät. Joskus pieni ajatustenvaihto voi poikia suuriakin asioita. Esimerkiksi pari vuotta sitten näin unen kesäaikaan. Joulupukki tipahti rosollisaaviin ja parta värjääntyi punajuuresta. Sen verran hauska uni oli, että kirjoitin siitä Facebook-päivityksen. Teija kirjoitti kommentin, että sinun pitäisi kirjoittaa lastenkirja. ”Enhän minä nyt mikään kirjailija ole” -ajatuksen saattelemana unohdin asian, mutta korvan taakse asia selvästi jäi. Tammikuussa päätin koulun lopputyönä kirjoittaa kirjan. Nyt olen kirjoittanut, kuvittanut, taittanut, kustantanut ja käsityönä viittä vaille painanut lastenkirjan, jonka nimi on Joulukalenteri: Pukin partapulma. 100 kappaleen numeroitu painos. Juonen voitte arvata. 🙂

Saisinko kenkää, kiitos!

Elämä on siitä kummallista, että koskaan ei tiedä, mitä on kulman takana. Tämän hetkinen suurin toiveeni on saada YT-neuvotteluissa kenkää. Ihan aikuisten oikeasti.

Pitkä tie on kuljettu. Viitisen vuotta sitten vietin ylipitkää kesälomaa ja viimeisellä viikolla tiesin, että en yksinkertaisesti jaksa sitä työtahtia jouluun saakka. Pelottavaa. Hain ja pääsin mutkien kautta syksyllä vuoden vuorotteluvapaalle, josta nukuin käytännössä puolet. Sitten takaisin töihin. Korjasin ajankäyttöäni ja suhdetta työhön muutenkin. Parin kuukauden päästä uni- ja muistihäiriöitä, silleen reilulla kädellä. Kävelin itseni perässä asiassa kuin asiassa, kun sattui ja tapahtui kaikenlaista enkä voinut yhtään luottaa tekemisiini.

Vuoden rimpuilin. 2 uutta työtä, 4 uutta laajaa vastuualuetta ja 5 esimiestä, organisaatiouudistuksista puhumattakaan. Fyysisiä oireita oli paljon ja kävin ”vikalistan” kanssa lääkärissä. Ei apua. Kaikki flunssat tarttuivat. Jossain vaiheessa menin lääkäriin selvittämään siskoni pyynnöstä suvussa paljastunutta sairautta, joka oli perinnöllinen. Omat oireeni kun täsmäsivät monelta osin siihen. Lääkäri otti verikokeet eikä onneksi mitään löytynyt, mutta jatkettiin oireista puhumista. Tein elämäni ensimmäisen masennustestin ja lääkäri passitti työterveyspsykologille. Tarjosi lääkkeitäkin, jotka ei luonnollisesti silloin kelvanneet.

Työterveyspsykologin juttusilla koko karmea totuus paljastui. Juttelin tunnin ja viimeisen vartin aikana katsottiin taulukkoa, missä näkyi erilaisia ilmaisuja: miten terve ihminen puhuu, miten uupunut ihminen puhuu, miten masentunut ihminen puhuu. Siinä penkissä totuus paljastui. Tajusin, että puhuin huonoimmassa jamassa olevan kieltä. Itselle selittämäni ”Jos en kohta muuta suuntaa, sairastun vakavasti” oli muuttunut todeksi jo vuosia sitten. Olin huijannut itseäni viimeisen päälle suvereenisti. Toki kaikkia muitakin. En tiennyt yhtään kuka olin. Tämä oivallus pisti polvilleen. En uskaltanut mennä ulos. Jos päivän aikana pääsin suihkuun, niin se oli saavutus. Kauppareissut pelottivat. En pystynyt puhumaan puhelimessa. Telkkaria ei voinut laittaa päälle. Kirjoja tai lehtiä ei pystynyt lukemaan. Keskittymiskyky oli aivan nolla. Saatoin istua päivän tuolissa ja tuijottaa seinään. Itkin kuin Niagara.

Tilanteen selvittyä oli pari tapaamista työterveyspsykologin kanssa, jotka näin jälkikäteen tuntuu surkuhupaisilta. Käytiin tilanteita läpi työmaailmassa, miten voisi asioita tehdä toisin. Keskusteluissa ei ollut päätä eikä häntää, ja ne vain ahdistivat lisää. Tilanne oli paljon vakavampi. Lääkäriltä pyysin kaikkea mahdollista apua ja sain pillerin poikineen, joista sain sivuoireita mm. hajuaisti hävisi, päätä särki kolmisen tuntia joka päivä, tuntui kuin jalat olisivat menneet polvia myöten asfaltiin kävellessä. Lääkkeet vaihdettiin, mutta ei sekään yksinkertaista ollut. Jostain ihmeen syystä pystyin kuitenkin sykäyksittäin yllättävänkin pontevasti hoitamaan asioita. Sain selvitettyä, että tehokkain tapa masennuksen hoitoon on lääkehoito ja psykoterapia. Jos sillä voi pään saada järjestykseen, niin sitä mulle ja äkkiä, ajattelin.

Ottaen huomioon tilanteeni, niin vieläkin ihmettelen miten sain asiat järjestymään. Melkoisen kierroksen keskusteluineen, lääkärikäynteineen ja paperisotineen se vaati, mutta lopulta 5 kuukautta romahduksesta pääsin aloittamaan Kelan tukeman psykoterapian. Sitouduin menemään terapiaan 2 kertaa viikossa vuoden ajan. Siitä ei lipsuttaisi. Uskokaa tai älkää, puhuminen helpottaa. Ero ammattilaisen kanssa puhumisessa on, että ammattilainen ei sano mitä sinun pitäisi tehdä – ystäviltä ja tuttavilta saa aina hyviä tai vähemmän hyviä neuvoja. Puhut niin kauan, että löydät ratkaisut. Ja minähän puhuin. Palikka kerrallaan asiat alkoivat mennä järjestykseen. Hauska nyanssi sairastamisessa oli se, että en osannut enää kelloa, eikä terapeutilla ollut odotushuonetta. Kerrankin menin muka oikeaan aikaan paikalle ja olin yli puoli tuntia etukäteen. Julmettu pakkanen. Kävelin Töölössä vimmalla etten olisi jäätynyt pystyyn. Monta kertaa tunsi itsensä vähintäänkin idiootiksi. Olinhan sentään projektipäällikkönä ollut tunnettu tiukoista aikatauluista, josta pidettiin oikeasti kiinni aina, jos se oli suinkin mahdollista.

Sairasloma jatkui ja jatkui. Välillä mentiin takapakkia oikein huolella ja sitten taas oli hyviä päiviä. Muistan kerran, kun terapeutille kerroin etten voi enää jatkaa työssäni, vaikka se kuinka olisi hyväpalkkaista, asema on arvostettu ja työnantaja on hyvä. Terapeutti sanoi, että: ”Niin. Sitä voi miettiä, että onko sitä sairas vai terve, kun alkaa näkemään asiat niin kuin ne on.” Yhtenä päivänä alkukesästä, kun puut olivat vielä hiirenkorvilla, menin taas terapiaan. Katsoin puita ja tajusin, että hetkinen. Minähän näen kirkkaasti. Sumu oli hävinnyt!

Olin kevään aikana tulevaisuutta pyrkinyt järjestämään. Kävin ammatinvalintapsykologilla, pohdin asioita, hain kouluun ja pääsin. Tarkoituksena oli laajentaa omaa osaamista niin, että pystyisin perustamaan pääasiassa pieniä yhden hengen yrityksiä jeesaavan yrityksen, jos siinä olisi järkeä ja saisin pari vuotta lisäaikaa toipumiseen opintovapaan turvin.

Nyt ollaan tässä, totuuden hetkellä. Opiskelut loppuu ja pitää perustaa yritys tai mennä töihin. Koska vuorotteluvapaa, sairastaminen ja opintovapaa eivät nyt tuloja mitenkään lisää, on taloudelliset asiat suurennuslasin alla ja vahvasti faktalta näyttää se, että pystyn perustamaan yritykseni kesällä, jos saan kenkää.

On hullua, että kiitän nyt sairastumistani. Olen terve, jos nyt niin voi kenestäkään tossunkuluttajasta sanoa. Katsottiin viime viikolla kotosalla oikein Tähdet Tähdet -ohjelma telkkarista ja kirjoja luen aina, kun ennätän. Olen tasapainoisempi ja uskallan tavoitella unelmiani. Minulla ei ole enää ”En osaa, En riitä, En pysty, En jaksa, Ei siitäkään mitään tule” -rajoitteita. Työn alla on mm. lasten satukirja, joka on parasta aikaa oikoluettavana ja kuvittaminen alkaa tänään. Olisin nauranut kippurassa, jos joku olisi kertonut vaikka vuosi sitten, että tällaista toteutan. Muutama vuosi sitten en olisi uskaltanut siitä edes haaveilla. Ja on tässä kaikenlaista muutakin puhdetta…

Vaikka olen metritolkulla harpannut asioissa eteenpäin, joudun silti jatkuvasti käymään kamppailua itseni kanssa. Miten oikeasti voin edes ajatella jättäväni hyväpalkkaisen vakituisen työn arvostetussa firmassa? Entä jos en tulekaan toimeen? Entä jos oma firmani on täys floppi? Entä jos alkaa kaduttaa? Mitä ihmisetkin sanoo?

Heti, kun ajattelen asiaa, niin ymmärrän – olen suurten ja tärkeiden asioiden äärellä. Elämä on NYT. Vaihtaisinko 2 viikon ulkomaanmatkan koko vuoden ahdistukseen ja riittämättömyyden tunteeseen? Onko suuri kuukausipalkka ja asema niin tärkeä, että olen valmis sairastamaan kenties tulevaisuudessakin? Perimmäinen kysymys on: Uskallanko heittäytyä elämän vietäväksi?

Tässä kohtaa lähettäisin elämälle tämmöiset terveiset:

Vie sie,
mie vikisen.
Oo vievinäs väkisin,
mie tuun mielelläin.

Ja työnantajalle lähettäisin tämmöiset terveiset:

Voisinko saada kenkää,
niin saisin elämässä lentää.