Onnenpäivä!

Jatko-osa Shokkihoitoa läheisen vakavan sairauden vuoksi -postaukseen. (Äiti on hyväksynyt kirjoitukseni.)

Reilu vuosi on kulunut äidin sairauden (epätyypillinen krooninen lymfaattinen leukemia KLL) paljastumisesta eikä kaikki todellakaan mennyt kuin elokuvissa. On tullut Meilahti tutuksi. Hoidot olivat rajuja eikä infektioilta vältytty. Sytostaattikierroksia tehtiin vain puolet suunnitelluista, kun keho ei kestänyt enempää. Ensimmäiset lääkäreiden kommentit olivat, että jouluna 2014 olisi jo tilanne hallinnassa – kissan viikset. Matalasoluvaihe iski päälle melko pian viimeisen hoidon jälkeen ja se on kestänyt lopulta melkein vuoden. ”Mitä saa tehdä ja mitä ei saa tehdä” -neuvot vaihtelivat. Yleensä sai jälkikäteen huutia jostain tekemisestä, mitä ei todellakaan olisi saanut tehdä mm. Uimastadion oli ehdottomasti kiellettyjen asioiden listalla.

On ollut rankkaa katsoa vierestä asian etenemistä. Yksi pahimmista paikoista oli 20.8.2014, kun äidin kissa Ariel äkillisesti sairastui ja lähti sateenkaarisillalle aivan liian varhain. Ei paljon mustemmaksi voi elämä mennä. Toinen paha paikka oli sairaalareissu infektiopolilla eristyksissä. Kuumetta ja muuta. Samaan aikaan liikkui joku vakava sairaus maailmalla ja uutisissakin esiteltiin miten Suomessa asiaan on varauduttu. Näytettiin sairaalan huonetta, minne tartunnan saaneet potilaat viedään eristyksiin. Näyttipä huone tutulta. Äidin naapurihuone. Kolmas paha paikka oli Tapaninpäivänä polilla. 10 tunnin jonotus sairaiden ihmisten kanssa infektio päällä. Terveellekään ei ihan helppo rasti. Saati tällaisen sairauden kanssa, kun vihdoin on ymmärtänyt, että matalasoluvaihe tarkoittaa sitä ettei vastustuskykyä ole ja tulehdus voi viedä hengen. Kävin viemässä jossain vaiheessa hätä-apupaketin: karjalanpiirakoita munavoilla ja juomista (en muuten ihan heti unohda sitä ilmettä – joskus karjalanpiirakka on suurempi asia kuin loton jättipotti). Viimeisin paha paikka sattui talvella. Olin tulossa koulusta kävellen kotiin, kun pyörällä ei jään ja lumen takia päässyt. Soitin äidille. Vastaamisessa kesti ja lopulta kuului heiveröisellä äänellä jotain sekavaa oksennustaudista. Juoksin muutaman kilometrin äidin luokse melkoisessa lenkkivarustuksessa (farkut, toppatakki ja laukku olalla). Menin omilla avaimilla sisään ja siellähän äiti oli todella kipeänä. Makasi kalpeana kuin lakana sohvalla yhden sohvatyynyn kokoisena täristen. Sen verran hurjan näköinen tilanne oli, että soitin terveysneuvontaan, että pitääkö lähteä polille vai miten. Äiti sopersi ettei pysty lähtemään mihinkään. Jonotin 20 min. ja apu oli lakonisella äänellä: ”Jospa vähän joisi ja jos menee taju, niin soitat ambulanssin.” Tyhjän saa pyytämättäkin, mietin. Voi sitä avuttomuuden tunnetta, kun ei tiedä mitä pitäisi tehdä ja miten olla. Tästäkin selvittiin. Ja niin myös monesta muusta matkalla sattuneesta järisyttävästä ikävästä tapahtumasta: lähipiirissä on ollut kuolemantapaus ja vakavia sairauksia.

Onneksi on ollut paljon hyviä hetkiä. On katsottu elokuvia. Käyty jälkiruokakaupassa Lidlissä. Tiedättehän, että kaksi jälkiruokaa on aina parempi kuin yksi jälkiruoka? Käytiin veljen perheen luona keväällä. Ihanat ristiäiset. Keväällä päätettiin myös, että kasvimaata myllätään ja stadikalle mennään uimaan ihan pokkana, vaikka ei saisikaan. Tuli mitä tuli. Mieliala kun vaikuttaa ihmisen kuntoon merkittävästi eikä fyysisen kunnon parantaminen voi olla paha asia. Toki infektioriski on ymmärretty ja hygieniasta pidetty huolta kaikin mahdollisin tavoin. Olen ollut paljon mukana varmistamassa ettei mitään satu ja jos jotain sattuu, niin pystyn ainakin heti kertomaan mistä on kyse, että pääsee oikeaan hoitoon. Äidin kanssa on käyty paljon keskusteluja elämästä ja siitä, että se päättyy kun aika on. On riski jäädä auton alle, on riski sairastua, on riski, että puu kaatuu päälle. Täytyy hattua nostaa, miten äiti on jaksanut tämän kaiken käydä läpi. Vaikka vieressä voi auttaa ja tukea, niin yksin sairauden ja hoitojen kanssa lopulta on.

Postauksen nimi on onnenpäivä. Siihen on erittäin hyvä syy. Äiti sai toissapäivänä verikokeiden tulokset. Tällä kertaa ei ollut positiivisia odotuksia asian suhteen. Enemmänkin oli pelko persiissä, kun on ollut jaksamisen kanssa haasteita viimeisinä viikkoina. Ja mitä sieltä tulikaan. Arvot olivat nousseet. Eikä mitenkään vähän. Ne olivat nousseet NORMAALILLE TASOLLE! Ei siis vakavaa matalasoluvaihetta. Ei mitään matalasoluvaihetta, vaan ihan normaali tilanne. Siis normaali!!! Jotkut arvot toki alarajalla, mutta kummiskin normaalin puolella. Tämä tarkoittaa sitä, että vastustuskykyä on. Huonon omatunnon kanssa ei tarvitse enää kasvimaalla tai stadikalla käydä. Väsymys onkin tarkoittanut paranemista. 🙂 Ihmeparantumista ei kummiskaan ole luvassa. Krooninen sairaus on krooninen. Nyt siis toivotaan, että normaalitilanne jatkuu piiiiiiitkään, esimerkiksi maailman tappiin. 🙂

Tuli tulevaisuudessa eteen mitä tahansa, niin nyt on se hetki, että vedetään syvään henkeä ja nautitaan! Varmaan sen kunniaksi meille tuli kesäkin lopulta. Ihania kesäpäiviä!

birthday-33087_1280
Leuko- ja neutropenian läksiäiskakku. Ps: Ei tartte tulla takaisin!

Tykkäsitkö siitä, mitä luit? Tue tekemistä kommentoimalla ja jakamalla julkaisua. Voit myös tukea rahallisesti esim. uimareissun tai kahvikupillisen verran ja näin mahdollistat postauksien kirjoittamisen jatkossakin. Kiitos. ❤
Donate Button with Credit Cards

Mainokset

One thought on “Onnenpäivä!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s