Itsensä ruoskimisen jalo taito

Tässä sitä ollaan. Kaikki maailman aika on käytettävissä. Voisi pohtia, suunnitella, värkätä, veivata ja vatkata. Viedä omaa kaikkien aikojen tärkeintä konkretisoitunutta unelmaa, omaa firmaa eli Pliideä eteenpäin. Tehdä siitä juuri sellainen, mitä on vuosien saatossa miettinyt. Konkretisoida asioita ja alkaa tekemään. Auttaa pieniä yrityksiä kohtuullisella hinnalla, että he taas pääsisivät omissa asioissaan eteenpäin. Hyvää kiertämään. Itsekin saisi asioiden edettyä uutta intoa, energiaa ja tulostakin alkaisi pikkuhiljaa tulla.

Ja mitä minä teen? Luen kirjaa, silitän kissaa, uin, nukun päiväunia, hoitelen asioita, joista ei saa rahaa, teen jotain pikkuhommia, helmiasioissa aktivoidun (mutta herrajestas vähän vaan – eihän sitä nyt paljoa, kun sieltähän voi tulla vaikka euro)… Teen siis kaikkea mahdollista muuta, mutta en pistä tikkua ristiin markkinoinnin tai minkään muunkaan oikeasti tärkeän asian eteen. Odottelen mieluummin, jos joku ottaisi yhteyttä ja haluaisi vaikka nettisivut, flyerin tai logon. Tai vaikka kustantamosta otettaisiin yhteyttä ja haluaisivat kirjani. Tai jotain… Tiedän erittäin hyvin, että harvemmin kukaan tulee kotoa hakemaan. Silti. Istun. Surffaan netissä ja kulutan aikaa kaikin tavoin ettei tarvitsisi ottaa härkää sarvista.

Järjetöntä, sanoisin. Ja sanonkin. Toisaalta naurattaa. En olisi uskonut löytäväni itseäni tästä tilanteesta – ainakaan näin pian. Ja samaan hengenvetoon naurattaa lisää. Loppuunpalamisen parasta antia on ymmärrys siitä kuinka vähän oikeastaan itseään tuntee tai mieltään voi hallita. Olen sairastuttaneita käytösmalleja purkanut elämän innolla monta vuotta ja nyt kun olen päässyt hommassa alkuun, ihmettelen, kun ei enää vanhalla tavalla hommat etenekään. Fiksua? 🙂

Henkilökohtaisesti isoin asia on ollut suorituskeskeisyys. ”Istumalla ei valmista tule!”, ”Kyllä se asia siitä aukeaa, kun alkaa tekemään!”, ”En luovuta ennen kuin sydänkäyrä on suora!”, ”No eihän yks xxx voi noin vaikea olla, annahan kun katson.”, ”Kyllähän tuonkin tuosta samoilla tulilla tekee – onpahan pois huomiselta” jne. Nämä kiltit lausahdukset on vielä ihan kivoja, mutta jossain kohti ne muuttuu itseruoskinnaksi ja sättimiseksi: ”Etkö nyt tuotakaan saanut aikaiseksi?”, ”Mitä ihmeen räpellystä tämä on?” jne. Tiedättehän mitä tapahtuu, kun joku sanoo jotain ikävää/moittii – oli se ansaittua tai ei. Sitä miettii välillä päivätolkulla ja fiilis on vähintäänkin matala. Mieti tilanne, jossa ihan itse teet samaa 24/7 pään sisäisesti etkä ollenkaan ymmärrä tekeväsi niin. Kaikesta tekemisestä tulee moite ja mikään ei ole riittävästi (luonnollisesti ulkopuolelta tullut positiivinen palaute ei uppoa – negatiivisen palautteen voima kun on paljon suurempi). Efekti on ihan sama. Fiilis on matalalla ja tuntee itsensä arvottomaksi, ehkä jopa vielä arvottomammaksi, koska itseään vastaan ei koskaan puolustaudu. Se on melko raakaa peliä.

Hioin oman moite/piiska -yhdistelmän huippuunsa ja nyt olen yrittänyt laittaa sen laatikkoon odottelemaan huonompia aikoja (puolestani saa kyllä hautautua turhakevälineistöön lopullisesti). Esimerkiksi ensimmäisen kerran tänä vuonna olen koko kuntouintihistoriassani uinut niin, etten mittaa matkaa enkä aikaa enkä varsinkaan ui verenmaku suussa. Uin silleen, että on mukavaa. Usein olen muualla kuin nopeiden uimareiden radalla, eikä se ole mikään kynnyskysymys. Olen tästä vähintäänkin ylpeä! Ennenhän hitaampien rata tarkoitti ”Oot sitten kunnonkin päästänyt romahtamaan, kun et pysy enää omalla radallakaan” -ajatusta ja hei oikeesti, uin rintaa, kun muut ui siinä radalla vapaata… Oli joskus niitäkin aikoja, kun kävin 3 kertaa päivässä uimassa. Vuorotteluvapaakesänä pyöräilin yli 1000 km, uin ja juoksin. Noh. Paljon. Puuh. Ei ole ikävä noita aikoja.

Ja tämän vuodatushan sai alkunsa siitä, että ärsyttää, kun mitään ei saa aikaiseksi. Herää kysymys, että kuinkas pitkälle asiassa taas on päästykään? Alkukesästä tavoitteeni oli, että elokuun aikana aloitan yrityksen parissa tosissani, kun Suomi herää loman jälkeen ja ponnistelut kantavat paremmin hedelmää. Ja nythän on jopa 6.8.2015. Enkä ole edes aloittanut? No hui kauhea. 😀 Taidan käydä hakemassa vähän järeämmän lukon moite-piiskalaatikkooni ja ottaa piruuttanikin reilun viikon jatkoloman, kun kerran lämminkin tuli eikä mulla ihan oikeasti ole mikään kiire eikä paine yhtään minkään asian kanssa. Siedätyshoitoa siis…

Ja päässä naputtaa jo nyt: ”Niin sitä vaan itselle selitetään jatkoloma, vaikka kuinka paljon olis töitä tehtävänä.” Taitaa tulla pitkä viikko. Pitäkää peukkuja!

STOP

Tykkäsitkö siitä, mitä luit? Tue tekemistä kommentoimalla ja jakamalla julkaisua. Voit myös tukea rahallisesti esim. uimareissun tai kahvikupillisen verran ja näin mahdollistat postauksien kirjoittamisen jatkossakin. Kiitos. ❤
Donate Button with Credit Cards

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s