Saisinko kenkää, kiitos!

Elämä on siitä kummallista, että koskaan ei tiedä, mitä on kulman takana. Tämän hetkinen suurin toiveeni on saada YT-neuvotteluissa kenkää. Ihan aikuisten oikeasti.

Pitkä tie on kuljettu. Viitisen vuotta sitten vietin ylipitkää kesälomaa ja viimeisellä viikolla tiesin, että en yksinkertaisesti jaksa sitä työtahtia jouluun saakka. Pelottavaa. Hain ja pääsin mutkien kautta syksyllä vuoden vuorotteluvapaalle, josta nukuin käytännössä puolet. Sitten takaisin töihin. Korjasin ajankäyttöäni ja suhdetta työhön muutenkin. Parin kuukauden päästä uni- ja muistihäiriöitä, silleen reilulla kädellä. Kävelin itseni perässä asiassa kuin asiassa, kun sattui ja tapahtui kaikenlaista enkä voinut yhtään luottaa tekemisiini.

Vuoden rimpuilin. 2 uutta työtä, 4 uutta laajaa vastuualuetta ja 5 esimiestä, organisaatiouudistuksista puhumattakaan. Fyysisiä oireita oli paljon ja kävin ”vikalistan” kanssa lääkärissä. Ei apua. Kaikki flunssat tarttuivat. Jossain vaiheessa menin lääkäriin selvittämään siskoni pyynnöstä suvussa paljastunutta sairautta, joka oli perinnöllinen. Omat oireeni kun täsmäsivät monelta osin siihen. Lääkäri otti verikokeet eikä onneksi mitään löytynyt, mutta jatkettiin oireista puhumista. Tein elämäni ensimmäisen masennustestin ja lääkäri passitti työterveyspsykologille. Tarjosi lääkkeitäkin, jotka ei luonnollisesti silloin kelvanneet.

Työterveyspsykologin juttusilla koko karmea totuus paljastui. Juttelin tunnin ja viimeisen vartin aikana katsottiin taulukkoa, missä näkyi erilaisia ilmaisuja: miten terve ihminen puhuu, miten uupunut ihminen puhuu, miten masentunut ihminen puhuu. Siinä penkissä totuus paljastui. Tajusin, että puhuin huonoimmassa jamassa olevan kieltä. Itselle selittämäni ”Jos en kohta muuta suuntaa, sairastun vakavasti” oli muuttunut todeksi jo vuosia sitten. Olin huijannut itseäni viimeisen päälle suvereenisti. Toki kaikkia muitakin. En tiennyt yhtään kuka olin. Tämä oivallus pisti polvilleen. En uskaltanut mennä ulos. Jos päivän aikana pääsin suihkuun, niin se oli saavutus. Kauppareissut pelottivat. En pystynyt puhumaan puhelimessa. Telkkaria ei voinut laittaa päälle. Kirjoja tai lehtiä ei pystynyt lukemaan. Keskittymiskyky oli aivan nolla. Saatoin istua päivän tuolissa ja tuijottaa seinään. Itkin kuin Niagara.

Tilanteen selvittyä oli pari tapaamista työterveyspsykologin kanssa, jotka näin jälkikäteen tuntuu surkuhupaisilta. Käytiin tilanteita läpi työmaailmassa, miten voisi asioita tehdä toisin. Keskusteluissa ei ollut päätä eikä häntää, ja ne vain ahdistivat lisää. Tilanne oli paljon vakavampi. Lääkäriltä pyysin kaikkea mahdollista apua ja sain pillerin poikineen, joista sain sivuoireita mm. hajuaisti hävisi, päätä särki kolmisen tuntia joka päivä, tuntui kuin jalat olisivat menneet polvia myöten asfaltiin kävellessä. Lääkkeet vaihdettiin, mutta ei sekään yksinkertaista ollut. Jostain ihmeen syystä pystyin kuitenkin sykäyksittäin yllättävänkin pontevasti hoitamaan asioita. Sain selvitettyä, että tehokkain tapa masennuksen hoitoon on lääkehoito ja psykoterapia. Jos sillä voi pään saada järjestykseen, niin sitä mulle ja äkkiä, ajattelin.

Ottaen huomioon tilanteeni, niin vieläkin ihmettelen miten sain asiat järjestymään. Melkoisen kierroksen keskusteluineen, lääkärikäynteineen ja paperisotineen se vaati, mutta lopulta 5 kuukautta romahduksesta pääsin aloittamaan Kelan tukeman psykoterapian. Sitouduin menemään terapiaan 2 kertaa viikossa vuoden ajan. Siitä ei lipsuttaisi. Uskokaa tai älkää, puhuminen helpottaa. Ero ammattilaisen kanssa puhumisessa on, että ammattilainen ei sano mitä sinun pitäisi tehdä – ystäviltä ja tuttavilta saa aina hyviä tai vähemmän hyviä neuvoja. Puhut niin kauan, että löydät ratkaisut. Ja minähän puhuin. Palikka kerrallaan asiat alkoivat mennä järjestykseen. Hauska nyanssi sairastamisessa oli se, että en osannut enää kelloa, eikä terapeutilla ollut odotushuonetta. Kerrankin menin muka oikeaan aikaan paikalle ja olin yli puoli tuntia etukäteen. Julmettu pakkanen. Kävelin Töölössä vimmalla etten olisi jäätynyt pystyyn. Monta kertaa tunsi itsensä vähintäänkin idiootiksi. Olinhan sentään projektipäällikkönä ollut tunnettu tiukoista aikatauluista, josta pidettiin oikeasti kiinni aina, jos se oli suinkin mahdollista.

Sairasloma jatkui ja jatkui. Välillä mentiin takapakkia oikein huolella ja sitten taas oli hyviä päiviä. Muistan kerran, kun terapeutille kerroin etten voi enää jatkaa työssäni, vaikka se kuinka olisi hyväpalkkaista, asema on arvostettu ja työnantaja on hyvä. Terapeutti sanoi, että: ”Niin. Sitä voi miettiä, että onko sitä sairas vai terve, kun alkaa näkemään asiat niin kuin ne on.” Yhtenä päivänä alkukesästä, kun puut olivat vielä hiirenkorvilla, menin taas terapiaan. Katsoin puita ja tajusin, että hetkinen. Minähän näen kirkkaasti. Sumu oli hävinnyt!

Olin kevään aikana tulevaisuutta pyrkinyt järjestämään. Kävin ammatinvalintapsykologilla, pohdin asioita, hain kouluun ja pääsin. Tarkoituksena oli laajentaa omaa osaamista niin, että pystyisin perustamaan pääasiassa pieniä yhden hengen yrityksiä jeesaavan yrityksen, jos siinä olisi järkeä ja saisin pari vuotta lisäaikaa toipumiseen opintovapaan turvin.

Nyt ollaan tässä, totuuden hetkellä. Opiskelut loppuu ja pitää perustaa yritys tai mennä töihin. Koska vuorotteluvapaa, sairastaminen ja opintovapaa eivät nyt tuloja mitenkään lisää, on taloudelliset asiat suurennuslasin alla ja vahvasti faktalta näyttää se, että pystyn perustamaan yritykseni kesällä, jos saan kenkää.

On hullua, että kiitän nyt sairastumistani. Olen terve, jos nyt niin voi kenestäkään tossunkuluttajasta sanoa. Katsottiin viime viikolla kotosalla oikein Tähdet Tähdet -ohjelma telkkarista ja kirjoja luen aina, kun ennätän. Olen tasapainoisempi ja uskallan tavoitella unelmiani. Minulla ei ole enää ”En osaa, En riitä, En pysty, En jaksa, Ei siitäkään mitään tule” -rajoitteita. Työn alla on mm. lasten satukirja, joka on parasta aikaa oikoluettavana ja kuvittaminen alkaa tänään. Olisin nauranut kippurassa, jos joku olisi kertonut vaikka vuosi sitten, että tällaista toteutan. Muutama vuosi sitten en olisi uskaltanut siitä edes haaveilla. Ja on tässä kaikenlaista muutakin puhdetta…

Vaikka olen metritolkulla harpannut asioissa eteenpäin, joudun silti jatkuvasti käymään kamppailua itseni kanssa. Miten oikeasti voin edes ajatella jättäväni hyväpalkkaisen vakituisen työn arvostetussa firmassa? Entä jos en tulekaan toimeen? Entä jos oma firmani on täys floppi? Entä jos alkaa kaduttaa? Mitä ihmisetkin sanoo?

Heti, kun ajattelen asiaa, niin ymmärrän – olen suurten ja tärkeiden asioiden äärellä. Elämä on NYT. Vaihtaisinko 2 viikon ulkomaanmatkan koko vuoden ahdistukseen ja riittämättömyyden tunteeseen? Onko suuri kuukausipalkka ja asema niin tärkeä, että olen valmis sairastamaan kenties tulevaisuudessakin? Perimmäinen kysymys on: Uskallanko heittäytyä elämän vietäväksi?

Tässä kohtaa lähettäisin elämälle tämmöiset terveiset:

Vie sie,
mie vikisen.
Oo vievinäs väkisin,
mie tuun mielelläin.

Ja työnantajalle lähettäisin tämmöiset terveiset:

Voisinko saada kenkää,
niin saisin elämässä lentää.

Tykkäsitkö siitä, mitä luit? Tue tekemistä kommentoimalla ja jakamalla julkaisua. Voit myös tukea rahallisesti esim. uimareissun tai kahvikupillisen verran ja näin mahdollistat postauksien kirjoittamisen jatkossakin. Kiitos. ❤
Donate Button with Credit Cards

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s